Joka taholle levisivät tasaisen rehoittavat viljavainiot, korkeakortisina ja tiheinä, ja tuleentuneina satoa varten, hengittäen päivänpaisteessa tähkäpäiden lukemattomien ohuiden kärkien kautta, jotka ajoittain näyttivät leimahtavan, kuin olisivat muuttuneet sulaksi kullaksi. Yksinäisyydessä selkeän taivaan alla mistä virtasi puhtauden henki, jonka molemmat alakuloiset ja väsyneet mielet lohdutuksena vastaanottivat.
— Mutta mikä häikäisevä valo! — sanoi Ippolita luoden alas pitkät ripsensä.
— Onhan sinulla uutimesi…
Ippolita hymyili. Näytti siltä, kuin olisi hänen alakuloisuutensa pilvi ollut haihtumaisillaan.
Eräät jonossa kulkevat ajoneuvot, matkalla kirkolle, tulivat heitä vastaan. Ne penkoivat ilmoille tukahuttavia tomupilviä. Muutamaksi hetkeksi katosivat tie, pensasaita, pellot, kaikki ympärillä tuohon häikäisevän valkoiseen pölyyn.
— Armoa, Neitsyen vuoksi, armoa!
— Armahtakaa ihmeitätekevän Neitsyen nimessä!
— Antakaa köyhälle Jumalan luomalle pieni ropo!
— Armoa, armoa!
— Antakaa pieni almu!