Tämän vastustusvoiman ylevämmyys oli ilmeinen. Giorgio katseli häntä mielessään huoli, joka vähitellen sakeni salavihaksi. Hänen heikkoutensa tietoisuus todella sulautui vihantunteeseen, ja hänen tarkkanäköisyytensä kävi yhä selkeämmäksi ja melkein koston himoiseksi.
Ippolitan paljaat jalat, joita hän vuorotellen lämmitti hiedassa ja vilvoitteli vedessä, eivät olleet kauniit; jopa varpaansa olivat rumanmuotoiset, epäjalot, vailla kaikkea hienoutta; niissä oli alhaisen syntyperän selvä leima. Hän katseli niitä tarkkaavaisesti; hän ei muuta katsellutkaan, tehden sen tavattoman terävästi ja tarkasti, ikäänkuin muodon erikoisuus olisi hänelle paljastava salaisuuden. Ja hän ajatteli: — Kuinka monta epäpuhdasta ainesta kuohuu hänen veressään! Kaikki hänen syntyperänsä siirtämät vaistot piilevät hänessä, hävittämättöminä, valmiina kehittymään ja kapinoimaan kaikkea pakkoa vastaan. En koskaan voi tehdä mitään häntä jalostaakseni. Minä en voi tehdä muuta kuin hänen persoonansa muuttumattomalle tosioloisuudelle asettaa vastakohdaksi unelmieni vaihtuvan muodon, eikä hän voi muuta tehdä, kuin lainata yksinäiselle intohimon huumaukselleni tarpeelliset välikappaleet…
Mutta samalla kuin hänen ajatuksensa alensi tuon naisen mielikuvituksensa yksinkertaiseksi kiihokkeeksi, riistäen kaiken arvon tosioloisuudelta, hän saman havainnon terävyydellä tunsi, että oli sidottu juuri tuon ruumiillisen olennon todelliseen ilmaukseen, eikä ainoastaan siihen, mikä siinä oli kaunista, vaan juuri siihen, mikä hänessä oli vähemmin kaunista. Rumuuden havaitseminen ei höllentänyt sidettä, ei heikentänyt lumoa. Hänen kasvonsa epäjaloimmista piirteistä virtasi häneen huolestuttavaa vetovoimaa. Hän tunsi hyvin tämän ilmiön, joka usein oli toistunut. Hänen silmänsä olivat usein erittäin selvästi huomanneet Ippolitan persoonassa vähäpätöisempiä vikoja; ja pitkäksi aikaa oli hänen ollut ikäänkuin pakko tuijoittaa niihin, katsella niitä, liioitella niitä. Ja hän oli aisteissaan ja hengessään tuntenut kuvaamatonta häiriötä, jota melkein aina oli seurannut äkillinen raju himo. Tämä oli kaiketi pahin todiste siitä suuresta, lihallisesta valtaansaottamisesta, jonka toinen ihmisolento toiseen ihmisolentoon nähden voi toimeenpanna. Epäilemättä oli sellaisen lumouksen valtaamana se nimittämätön rakastaja, joka ylitse kaiken rakastajattaressaan rakasti niitä jälkiä, jotka vuodet olivat painaneet hänen kaulaansa, päivä päivältä levenevää hiusten jakausta, kuihtunutta suuta, johon suolaiset kyynelet valuivat, tehden suudelmien höysteen pysyvämmäksi.
Giorgio ajatteli vuosien pakoa, niitä kahleita, jotka tottumus on takonut ainaiseksi, sen rakkauden ääretöntä surullisuutta, joka on muuttunut väsyttäväksi paheeksi. Hän näki tulevaisuudessa olevansa kahlehdittu tuohon ruumiiseen, kuin pakkovanki ketjuihinsa, ollen vailla omaa tahtoa, ajatuskykyä, tylsistyneenä ja onttona; hän näki kumppaninsa lakastuvan, vanhenevan, vastustamatta antautuvan ajan hitaasti kalvavan hampaan nakerreltavaksi; hän näki tämän naisen raukeista käsistään pudottavan harhaluulojen revityn harson, mutta elinikänsä säilyttävän turmiollisen valtansa; hän näki yksinäisen, aution, äänettömän talon, joka odotti viimeistä vierasta — kuolemaa…
Hänen mieleensä johtuivat pienten äpärien huudot, jotka hän oli kuullut isänsä maatalossa tuona iltapäivänä. Hän ajatteli: — Ippolita on hedelmätön. Hänen kohtunsa on kirouksen lyömä. Jokainen siemen menehtyy siinä kuin tulisessa pätsissä. Hän pettää alati minun syvintä elinvaistoani. — Hänen rakkautensa hyödyttömyys tuntui hänestä korkeimman lain julkealta rikkomiselta. Mutta jos ei hänen rakkautensa ollut muuta kuin levotonta hekkumaa, miksi sillä siis oli tämä välttämättömän kohtalon luonne. Eikö suvun lisääminen ollut kaiken aistillisen rakkauden oikea päämäärä? Eikö tämä sokea ja ainainen vietti ollut himon alkujuuri, ja eikö jokaisella himolla, salaa tai julkisesti, ole luonnon määräämä siittämisen tarkoitus? Miksi hän siis oli niin vahvoin kahlein sidottu tuohon hedelmättömään naiseen? Miksi siis tuo hirveä suvun "tahto" niin itsepintaisesti vaati ja rajusti toivoi elämän antimia tuolta kuihtuneelta ja synnyttämiseen kykenemättömältä kohdulta? Hänen rakkaudeltaan puuttui ensimäinen ehto: elämän tunnustaminen ja kehittäminen ulkopuolelle yksilön olemassaoloa ja rajoja. Tuolta rakastetulta naiselta puuttui sukupuolen korkein salaperäisyys: synnytystuskat. Molempien onnettomuus johtui juuri tästä jatkuvasta hirviömäisyydestä.
— Miksi et tule päivänpaisteeseen? — kysyi Ippolita äkkiä, kääntyen hänen puoleensa. — Näetkö, kuinka paljon minä kestän? Tahdon todella tulla sinun sanojesi mukaisesti, oliivin väriseksi. Miellytänkö sinua silloin?
Hän lähestyi telttaa, käsillään pitäen koossa avaran vaippansa liepeitä, pehmeänä ja velttona liikkeiltään, ikäänkuin uupumus äkkiä olisi hänet vallannut.
— Miellytänkö sinua silloin?
Hieman kumartuen hän astui sisälle telttaan. Lumivalkeiden poimujen runsauden alla liikkui hänen laiha, taipuisa ruumiinsa kissamaisen sulavasti, säteillen lämpöä ja tuoksua, joka hämmentyneestä, aistillisesta nuoresta miehestä tuntui oudon voimakkaalta. Ja kun hän paneutui pitkäkseen hänen viereensä matolle, valuivat hänen kasvoilleen suolavedestä vielä kosteat hiukset, joiden lomitse silmien valkuaiset välkkyivät ja suu punervana houkutteli kuin hedelmä lehtien välissä. — Tahdotko että tulen oliivin kaltaiseksi?
Hänellä oli varjo äänessä, kuten myös kasvoissa ja hymyssä; äärettömän salaperäinen ja kiehtova varjo. Näytti siltä kuin olisi hän arvannut nuoren miehen salaisen vihamielisyyden ja olisi aikonut sitä voitokkaana ilkkua.