— Puhu toki! Parempi, että lausut entiset pahat sanasi, kuin että noin salaperäisesti vaikenet. Mikä sinun on? Oletko tyytymätön täällä-oloon? Oletko onneton? Väsyttääkö sinua alituinen läsnäoloni? Oletko pettynyt minun suhteeni?

Tällainen odottamaton ja avoin hyökkäys katkeroitti häntä, mutta hän hillitsi mielenliikutuksensa; hän koetteli hymyilläkin.

— Miksi teet minulle nämä oudot kysymykset? — hän sanoi tyynesti. Suututtaako sinua miettiväisyyteni? Minä ajattelen aina sinua ja kaikkea, mikä sinua koskee.

Peläten, että Ippolita saattaisi huomata ivan varjon hänen sanoissaan, hän lisäsi äkkiä rakastettavasti hymyillen.

— Sinä hedelmöität minun henkeäni. Sisäinen elämäni on niin rikas, kun minä olen luonasi, että ääneni kaiku minua häiritsee.

Ippolita tyytyi näihin pakollisiin sanoihin, jotka näyttivät kohottavan hänet henkiseen tehtävään, korkeamman elämän luojaksi. Hänen kasvojensa ilme kävi vakavaksi, ja yöperho räpytti hänen hiuksissaan siipiään lakkaamatta ja nopeasti. — Anna minun vaieta, äläkä minua epäile — Giorgio jatkoi, hän kun hyvin oli huomannut sen muutoksen, minkä hänen juonensa oli aiheuttanut tuon naisen mielessä, joka oli lumoutunut rakkauden ihanteellisuudesta ja joka oli käynyt haaveelliseksi. — Anna minun vaieta. Vaatisitko kenties minua puhumaan silloin kun näet minun menehtyvän sinua hurmaavissa hyväilyissä? No niin, ei ainoastaan suullasi ole voima herättää minussa tunnelmia, jotka voittavat kaikki tunnetut rajat. Sinä sitäpaitsi herätät minussa joka hetki ylenmäärin tunteita ja ajatuksia. Sinä et koskaan voi kuvitella, mitä pyörteitä sinä yhdellä ainoalla asennollasi nostat aivoissani. Et saata koskaan kuvitella, mitä näkyjä pieninkin liikkeesi herättää hengessäni. Sinun liikkuessasi, sinun puhuessasi, minä saan kokea useita ihmeitä. Monasti sinä herätät minussa jotain sentapaista, kuin muistan elämästä, jota en koskaan ole elänyt. Äärettömät usvakerrokset selkenevät äkkiä ja sukeutuvat minulle odottamattomiksi valloituksiksi. Mitä merkitsevät silloin leipä, viini, hedelmät, kaikki nuo aineelliset seikat, joiden kosketuksissa aistini ovat? Mitä merkitsevät edes elinteni toimitukset, ruumiillisen olemassaoloni ulkonaiset ilmaukset? Minusta melkein tuntuu, että kun suuni puhuu, ei ääneni kaiku voi tunkea siihen syvyyteen, missä elän. Melkeinpä minusta näyttää, kuin pitäisi minun pysyä liikkumattomana ja mykkänä, jotta en sisäistä näkemystäni häiritsisi, sinun lakkaamatta vaihtuvana astuessasi halki niiden maailmojen, jotka itse olet ilmestyksinä paljastanut…

Hän puhui hitaasti ja katsoi Ippolitaan tuijoittaen, ikäänkuin lumoutuneena noista tavattoman loistavista kasvoista, joita yötä mustemmat hiukset kehystivät, missä jotain elävää ja kuolevaa lakkaamatta aallehti. Nuo kasvot, jotka olivat niin lähellä ja jotka hänestä näyttivät saavuttamattomilta, pöydällä hajalla olevat esineet, korkeat, purppuranpunaiset kukat, ja noiden kevyiden siivekkäiden muotojen surina valonlähteen ympärillä, ja puhdas valo, joka astui alas tähdistä, ja merestä nouseva soitannollinen henkäys, sanalla sanoen, kaikki ilmiöt, jotka löysivät vastakaikua hänen tunteidensa kumupohjasta, kaikki ne olivat hänestä uni-ilmestyksiä. Hänen oma persoonansa, hänen oma äänensä olivat pelkkää kuvitelmaa. Hänen ajatustensa ja sanojensa sarjat syntyivät helposti ja epämääräisesti. Kuten tuona kuutamo-yönä nähdessään ihmeellisen viiniköynnöksen, hän tunsi elämänsä perusolemuksen ja kaikkien olioiden olemuksen haihtuvan unelmanomaiseen usvaan.

II.

Rantasomenkolle pystytetystä teltasta hän vielä puolialastomana uinnin jälkeen katseli Ippolitaa joka oli jäänyt päivänpaisteeseen, vallan veden reunaan valkoiseen kylpyviittaansa verhoutuneena. Häntä katsellessaan hänen silmissään ajoittain vavahteli melkein kipeästi pistelevä säkenöiminen; ja täysi keskipaivan valo synnytti hänessä uutta ruumiillista pahointuntemusta johon sekaantui eräänlaista epämääräistä kauhua. Se oli tuo hirvittävä hetki, uhkaava hetki valon ja vaikenemisen ylin hetki, joka leijaili elämän tyhjyyden yläpuolella. Hän käsitti tuon pakanallisen taikauskon, kauhun, mitä tunnettiin helteisenä mätäkuun puolipäivähetkenä, merenrannalla, missä leppymätön ja salainen Jumala asusti. Hänen epämääräisen kauhunsa pohjalla väijyi jotain sentapaista kuin sen ihmisen aavistus, joka odottaa äkillistä ja hirvittävää ilmiötä. Hän tuntui itsestään melkein lapsellisen heikolta ja epäröivältä, ikäänkuin halventuneelta älyltään ja voimiltaan, epäonnistuneen kokeen jälkeen. Upotettuaan ruumiinsa meren veteen, otsa alttiina täydelle auringonpaisteelle ja uituaan matkan, harjoittaen lempi-urheiluaan, ja koeteltuaan hengityskykyään äärettömän vesitason henkäyksessä, silloin hän oli ilmeisistä merkeistä huomannut voimiensa vähentymisen, nuoruutensa rappeutumisen, vihollisnaisen koko hävitystyön; hän oli taas tuntenut, kuinka rautarengas kuristi hänen elinvoimaansa, tuomiten uuden osan siitä toimettomuuteen ja raukeuteen. Tämän ruumiillisen voimattomuuden merkitys kävi yhä syvemmäksi, kuta enemmän hän tarkasti tuon naisen vartaloa, joka seisoi siinä päivänpaisteessa.

Hän oli hajoittanut tukkansa kuivamaan. Ja pitkät kosteudesta yhteen tahmettuneet kutrit valuivat hartioille niin tummina, että näyttivät sinimustilta. Hänen solakka suora vartalonsa, kuin muinaiskreikkalaisen vaipan poimuihin verhoutuneena, kuvastui puoleksi meren sineä, puoleksi kirkasta kuultavaa taivasta vastaan. Hänen kumartuneiden ja tarkkaavien kasvojensa sivuviivat katosivat melkein kokonaan hiuksien alle. Hän oli kokonaan vaipunut vaihtelevaan huviin: hän pisti paljaat jalkansa hehkuvaan hietaan ja piti niitä siinä niin kauvan kuin jaksoi sietää hehkun; ja sitten hän upotti ne täten lämminneinä rantaa hyväilevään lempeään veteen. Ja tästä kaksoisaistimuksesta hän vallan itseunhoittumuksen valtaamana näytti sanomattomasti nauttivan. Hän karkaisi ja voimisti itseään imemällä itseensä täysin siemauksin suolaista ilmaa ja päivänpaistetta. Miten hän saattoikaan samalla olla niin heikko ja niin vahva? Miten hän saattoikaan samanaikuisesti yhdistää olemukseensa niin monta ristiriitaisuutta, ja yhtenä ainoana päivänä, yhtenä ainoana hetkenä näyttää niin erilaiselta? Tuo vaitelias ja alakuloinen nainen, joka sisällään kätki parantumatonta kipua, kuollettavaa sairautta; tuo himokas ja värähtelevä rakastajatar, jonka hehku ajoittain oli niin peloittava, jonka hekkumallisuus joskus vivahti kuolinkamppauksen huolestuttaviin oireisiin, tämä samainen olento saattoi siinä seisoessan merenrannalla hengittää itseensä ja tajuta kaiken ympäristöönsä laskeutuneen luonnon riemun, saattoi muistuttaa antiikkisten kuvien kauneutta, jotka kuvastuivat Hellesponton kristalli-pintaan.