Hän hymyili, ollen hyvin toimessaan, ja pieni uhri räpytti jo värinsä menettäneitä siipiään.
— Kuinka julma sinä olet! — Giorgio toisti hiljemmin, mutta vakavammin, huomaten Ippolitan kasvoilla kaksinaisen ilmeen: mielihyvää ja inhoa — mikä näytti osoittavan, että häntä erityisesti miellytti keinotekoisesti kiihoittaa ja jälleen polkea omaa herkkätuntoisuuttaan.
Hän muisti, että Ippolita jo muutamissa aikaisemmissa tilanteissa oli osoittanut juuri tätä sairaalloista makua samanlaisiin kiihoituksiin. Hänen sydäntään ei ollut täyttänyt puhdas sääli nähdessään lapsen kuolinkamppausta tuossa mökissä, ja toivioretkeläisten kyyneliä ja verta pyhätössä. Ja hän näki mielikuvituksessaan Ippolitan jälleen sellaisena kuin hän joudutti askeleitaan uteliasten ryhmää kohti, jotka kumartuivat Pinciolla rintanojan yli, nähdäkseen itsemurhaajan alas kivitykselle jättämiä jälkiä.
— Julmuus uinailee hänen rakkautensa pohjalla hän ajatteli. — Hänessä on jotain hävittävää, ja se on sitä ilmeisempi, kuta voimakkaampi on hänen hyväilyjensä intohimon myrsky. — Ja jälleen hän hengissä näki tuon hirveän, melkein raivottarenkaltaisen naisen, sellaisena kuin hän eri kertoina oli ilmennyt hänen puoleksi sulkeutuneille silmilleen, kun hän oli levännyt kouristuksissa tai äärimäisen raukeuden väsytyksissä.
— Katso! — sanoi Ippolita hänelle ja näytti hänelle lävistettyä perhoa, joka vielä liikutti siipiään. — Katso, kuinka sen silmät loistavat!
Ja hän ojensi sitä eri puolilta valoa kohti, kuin henkilö, joka tahtoo nähdä jalokiven kimmeltävän kaikkine väreineen.
— Se olisi kaunis koriste — hän lisäsi, ja pisti sen kevein elein tukkaansa.
Sitten, katsoen Giorgiota syvään silmiin:
— Ja sinä vaan mietiskelet, mietiskelet lakkaamatta! Mutta mitä sinä oikeastaan ajattelet? Ennen sinä ainakin puhuit, ehkäpä liiaksikin. Nyt olet muuttunut vaiteliaaksi, kasvoillasi salaperäisyyttä ja salahankkeita kuvastava ilme… Haudotko mielessäsi jotain minua vastaan? Puhu, vaikka minua pahoittaisitkin.
Hänen äänenpainonsa oli äkkiä muuttunut; se oli täynnä kärsimättömyyttä ja soimausta. Hän huomasi kerran taas, ettei rakastajansa ollut muuta ollut kuin mietiskelevä, kuoreensa sulkeutunut havaitsija, tarkkaavainen ja kenties vihamielinen havaitsija.