Todella hänessä hajaantui maailma, kun Ippolita kiemurrellen ja väijyen lähestyi häntä ja paneutui pitkäkseen hänen viereensä kaislamatolle. Jälleen muuttui todellisuus sekavaksi saduksi täynnä lumoavia kuvia. Meren peili täytti teltan kultakimmellyksellä ja sekoitti lukemattomia kullattuja korsia kuteen säikeisiin. Aukosta tunki sisälle rauhan äärettömyys ja veden täydellinen liikkumattomuus melkein kammoittavan hohteen mukana. Ja vähitellen katosivat nämäkin ilmiöt. Äänettömyydessä Giorgio ei kuullut muuta kuin oman verensä kohinaa; varjossa hän ei nähnyt muuta kuin nuo kaksi melkein raivokkaasti häneen tuijoittavaa silmää. Ippolita kietoi hänet täydelleen, monenlaisin kosketuksin, ikäänkuin hänessä olisi ollut pilven ominaisuuksia. Ja Giorgio hengitti kaikista tämän hehkuvan ihon huokosista meren tuoksua: kuin suolan härmistymistä liekin kautta. Ja hänen kosteista hiuksistaan hän löysi mitä etäisinten levämetsien salaisuuden. Ja tajunnan lopullisesti sammuessa hän luuli, kolhaistessaan takaraivoaan kallion paateen, koskettelevansa syvän kuilun pohjaa.
Vihdoin hän kuuli kuin kaukaa, vaatteiden kahistessa, Ippolitan äänen sanovan:
— Aiotko vielä jäädä tänne hetkeksi? Nukutko?
Hän aukaisi silmänsä ja mutisi sekavana:
— En, en nuku.
— Mikä sinun on?
— Minä kuolen.
Hän koetti hymyillä. Hän näki toisen häikäisevän valkoiset hampaat, kun hän hymyili.
— Tahdotko, että autan sinua pukeutumaan?
— En, pukeudun itse. Mene, mene… minä tulen kohta jälestä — hän mutisi kuin unen pöpperössä.