— No, sitten minä menen ylös. Minun on niin kova nälkä. Pukeudu ja tule.
— Tulen, tulen.
Hän vavahti rajusti, tuntiessaan toisen huulet omillaan. Hän aukaisi uudelleen silmät ja koetti hymyillä.
— Armoa!
Hän kuuli someron narskuvan hänen poistuvien askeleidensa alla. Suuri hiljaisuus vallitsi taas merenrannalla. Ajoittain kuului rannalta ja lähimmiltä kallioilta hiljaista loisketta: senkaltainen heikko ääni joka syntyy, kun eläimet juontipaikalla sammuttavat janoaan.
Muutama hetki kului, joiden aikana hän taisteli uupumusta vastaan, joka näytti muuttuvan unenhaluksi. Ponnistaen voimiaan hän viimein kavahti istumaan; hän pudisti päätään karkoittaakseen usvat; hämmästyneenä hän katseli ympärilleen. Hän tunsi koko olemuksessaan omituista tyhjyyden tunnetta; hän ei voinut selvitellä ajatuksiaan; tuskin hän enää ollenkaan voi ajatella tai toimeenpanna mitään tekoa ilman ääretöntä ponnistusta. Hän loi katseen teltan edustalle; ja uudelleen hänet valtasi valon kauhu — Oi, jos voisin panna maata ja olla koskaan nousematta! Kuolla! Olla häntä milloinkaan jälleen näkemättä! Liian tukala oli hänestä se varmuus, että hänen muutaman hetken kuluttua täytyi taas nähdä tuo nainen, olla hänen kanssaan yhdessä, taas vastaanottaa hänen suudelmiaan, taas kuulla hänen sanojaan.
Hän vitkasteli, ennenkuin alkoi pukeutua. Mielettömät ajatukset kiitivät läpi hänen väsyneiden aivojensa. Hän astui ulos teltasta ja sulki silmät häikäisevän valon pakosta. Hän näki luomien läpi voimakkaan punaisen hohteen; häntä pyörrytti lievästi.
Ympäröivien seikkojen näkeminen, kun hän jälleen aukaisi silmänsä, tarjosi hänelle selittämättömän vaikutelman. Hänestä tuntui kuin olisi nähnyt kaiken toisessa olomuodossa, äärettömän pitkän ajan kuluttua.
Somerikko oli polttavien säteiden alla valkoinen kuin kalkki. Mittaamattomalle surunomaiselle merenpinnan kuvastimelle näytti valoisan hohtava taivas hetki hetkeltä laskeutuvan, raskaana tuollaisesta rauhasta, joka liittyy tuntemattoman onnettomuuden odotukseen. Hiekkakiviset vuoriniemet yksinäisine ympäristöineen nostivat tummasta kivipohjastaan tornien tavoin ilmoille metsäisiä huippujaan, missä öljypuut vihan ja mielettömyyden ryhtisinä kuvastuivat tuliselle taivaalle. Kallioiden suojaamana, kuin hirviö väijyksissä satoine salajuonineen, paalulaituri tarjosi hirvittävän näyn. Hirsien ja touvien sekasotkun keskellä kalastajat kumartuivat vedenpintaa kohti, jäykkinä, liikkumattomina, kuin pronssiin valettuina. Ja heidän synkän elämänsä yläpuolella leijaili kuoleman lumous.
Äkkiä, keskellä tätä hehkua ja tätä hiljaisuutta tunki nuorukaisen korvaan Ippolitan ääni, joka kutsui erakkomajan kummulta.