Giorgio säpsähti ja kääntyi, sydämen sykkiessä hengästyttävästi. Tuo ääni toisti huutonsa selvästi ja voimakkaasti, ikäänkuin olisi tahtonut vahvistaa valtaansa.
— Tule!
Hänen kiivetessään rinnettä ylös, levisi toisesta savuisesta tunnelin aukosta ilmaan kumina, johon vastasi kaiku lahden pohjukasta. Hän pysähtyi lähelle rautatien kiskoja ja tunsi uudelleen pyörtymisoireita, ja samalla välkähti hänen rasittuneissa aivoissaan hurja ajatus: — Heittäytyä nyt kiskoille… Kaiken loppu yhdessä silmänräpäyksessä! —
Pauhaten, kiitäen ja synkkänä suhisi juna ohi, paiskaten hänen kasvoihinsa vauhtinsa myrskyn; ja viheltäen ja jyskien se katosi päinvastaiseen tunneliin, joka savusi mustana auringonpaisteessa.
III.
Leikkuumiesten ja tähkäinpoimijattarien laulut vuorottelivat pitkin hedelmällisen kummun rinnettä aamunkoitosta päivänlaskuun asti. Miesten kuorot ylistivät rajusti kuin Bakkusjumalan palvelijat hyvien ruokien ja vanhan viinin tuottamaa iloa. Sillä elonleikkaajille merkitsi niittoaika yltäkylläisyyden aikaa. Hetki hetkeltä, aamusta iltaan, he vanhan tavan mukaan keskeyttivät työnsä syödäkseen ja juodakseen sänkipellolla, veresten kuhilaiden välissä, jalomielisen isännän kunniaksi. Ja jokainen otti esiin kontistaan niin paljon ruokaa, kuin kukin tähkien noukkijatar tarvitsi kylläksi syödäkseen. Olihan jo Boas aterian aikana sanonut moabilaiselle Ruth'ille: — Istu luokseni ja syö leivästä ja kasta suusi etikkaan; — ja Ruth oli istuutunut elonleikkaajattarien pariin ja oli syönyt kylläksensä.
Mutta naisten laulut olivat melkein kauttaaltaan uskonnollisia ja ne ylistivät hitaasti ja juhlallisen sointuvasti maanviljelyksen alkuaikaista pyhyyttä, tämän elinkeinon alkuperäistä jaloutta, jota harjoittaessaan ihminen ahertaen kotoisella kamarallaan hiellään pyhitti leivän synnyn.
Giorgio kuuli nämä laulut ja seurasi niitä hartain mielin. Ja odottamaton terveydentunne valtasi hänet vähitellen. Tuntui siltä, kuin hänen mielensä asteittain olisi kohonnut yhä laajempaan, yhä kirkkaampaan ilmapiiriin, sitä myöten kuin laulun virta kävi puhtaammaksi, sen kaikuessa paahtavaan iltapäivään, johon sitten rauhallisen illan toivo alkoi vuodattaa eräänlaista innostavaa viihdytystä. Tämä oli ehkä Giorgion uudistunut pyrkimys tunkea elämän lähteille, sen alkujuuriin. Se oli kenties hänen sydänjuuria myöten tukahutetun nuoruutensa viimeinen vavahdus; se oli kenties viimeinen ponnistus sellaisen aarteen jälleensaavuttamiseksi, jonka hän jo ainaiseksi oli menettänyt.
Elonkorjuun aika lähestyi loppuaan. Vaelluksillaan niitetyillä pelloilla hän oppi tuntemaan monet kauniit tavat, jotka näyttivät ikäänkuin jonkunmoisilta maanviljelijän jumalanpalvelus-menoilta. Eräänä päivänä hän pysähtyi sänkipellon kohdalle, missä niittäjät juuri olivat pystyttäneet viimeisen kuhilaan. Ja hän oli läsnä juhlallisuudessa.
Päivän helteestä väsyneen touhun yläpuolella liiteli se suloinen ja selkeä hetki, joka oli kokoava kristallikupuunsa hiutuneen päivän tuhan. Pelto oli suorakaiteen muotoinen ja levisi tasangolla, jota reunustivat suunnattoman suuret öljypuut, joiden oksien lomitse välkkyi Adrian meren sinivyö, salaperäisenä, kuin esirippu temppelin pyhien hopeapalmujen välitse. Korkeat kuhilaat kohosivat yhtä pitkien matkojen päässä toisistaan keilan muotoisina, uhkuvina ja tiheinä, miesten käsivarsien korjaamina ja naisten laulujen ylistäminä. Työn loputtua muodosti elonleikkaajien joukko piirin johtajansa ympärille. Ne olivat jykeväjäsenisiä miehiä, joilla oli liinaiset vaatteet yllä. Käsivarsissa, säärissä, paljaissa jaloissa näkyi sellaista pahkamaista muodon rumuutta, joka painuu jäseniin pitkäaikaisista hitaista ja kärsivällisesti kestetyistä työn vaivoista. Joka miehen kädessä loisti sirppi, kaarevana ja sirona kuin kuu ensimäisessä neljänneksessään. Ajottain he yksinkertaisin liikkein vapaalla kädellään pyyhkivät hien pois, sillä kastellen maata, missä lyhteet kimmeltelivät auringon vinosäteisessä paisteessa.