— Aamen.
— Siunattu olkoon se isäntä, joka sanoo emännälleen: anna punnitsematta ja sekoita hedelmämehua niittäjän viiniin.
— Aamen.
Siunaukset kohdistuivat kaikkiin taloustöihin osaa ottaneisiin, siihen, joka oli teurastanut lampaat, joka oli pessyt yrtit ja vihannekset, siihen, joka oli kiilloittanut kupariastian, siihen, joka oli höystänyt ruokatavarat. Siunauksen esilukija leimahti innostuksesta ja äkillisen runollisen haltioitumisen valtaamana löysi rikkaita alkusointuja ja ilmaisi tunteitaan improvisoiduin säkein. Joukko vastasi raikuvin huudoin, jotka kaikuivat joka kallionkomerosta, sillävälin kuin iltaruskon hehku syttyi sirppien terään ja kuhilasten huippulyhteet loistivat kuin palavat liekit.
— Siunatut olkoot ne naiset, jotka laulavat kauniin laulun, tuodessaan meille vanhalla viinillä täytetyn astian!
— Aamen.
Siinä kaikui ilon jylinä. Sitten kaikki vaikenivat ja katselivat, miten naisten parvi lähestyi, tuoden niitetylle pellolle viimeiset kestitykset.
Naiset lähestyivät kahtena jonona, laulaen ja kantaen isoja maalattuja saviruukkuja. Ja vieraasta katsojasta — joka näki heidän astuvan öljypuurunkojen välissä, meren taustaa vastaan — he näyttivät tuollaiselta juhlakulkueelta, joka sopusuhtaisena jonona on kuvattuna temppelien otsikkojen kohokuvissa tai kivisissä ruumisarkuissa.
Tämä kauneutta uhkuva kuva seurasi häntä hänen palatessaan polkua pitkin erakkomajalle. Näiden tunnelmien vallassa ollen ja iltakellojen soidessa, joihin yhtyi niin monta virren säveltä, hän astui hitaasti ja ajatteli: elämänilon uskonnollinen tunne; syvä kunnioitus ijäti luovaan ja ijäti voimiensa yltäkylläisyydestä uhkuvaa luonto-äitiä kohtaan; kunnioitus ja innostus kaikkiin hedelmöiviin, siittäviin ja hävittäviin voimiin; hallinta-vaiston, taisteluvaiston, ylivallan, ylevämmyyden raju ja sitkeä tunnustaminen — olivathan nämä ne vankat saranat, joiden nojassa helleeninen maailma kohoamiskaudellaan liikkui. Alkuperäinen homerolainen elämänkatsomus oli lujasti juurtunut helleenin olemukseen. Yhtä hilpein tervehdyksin kuin soturit, joita kaikuvin heksametri-säkein ylistettiin, aina vastaanottivat ukkosenjyrinän ja auringon säteet, "yhtä hilpein tervehdyksin" kunnioitti helleeni hyvää ja pahaa, tavoittelematta mitään muuta kuin uhkuvan yltäkylläisyytensä jakamista ja synnynnäisen hallitsijavaistonsa harjoittamista. Hän osasi julmastakin teosta, kärsimyksestäkin löytää ylpeätä nautintoa. Erehtyessäänkin, tuskaa tuntiessaan hän ei tuntenut muuta kuin elämän riemuvoittoa. Kärsimys oli hänestä kiihoituskeino, joka vaikutti häneen kuin eräät lääkkeet, jotka lisäävät ja vilkastuttavat sitä ruumiintoimintaa, josta elinvoima johtuu. Hänen traagillisen tietoisuutensa syvyydestä ei seurannut pyrkimys vapautua kaikesta pelosta ja säälistä, vaan pikemmin — kuten Friedrich Nietzche on oivaltanut — pyrkimys tuolla puolen kaikkea pelkoa ja sääliä tuntea itseään kehittyväisyyden ijäiseksi iloksi; tuntea itsensä kaiken nautinnoksi, pelon ja hävityksen nautinto siihen luettuina. Ainoa hänen arvoisensa filosofi oli efesolainen Heraklitos, joka Sibyllan tavoin "haltioitunein huulin, hymyilemättä, koruttomana ja tuoksuttomana, voimakkaana kuin Jumala astuu halki vuosisatojen". Kehityksen, kaikkien olioiden vaihtuvaisuuden aate — äärettömän maailmankaikkeuden muutoksen aate — tuo kaiken uudenajan filosofian perustava aate välkähtää esiin hänen ajatelmastaan: "Ei kukaan kahta kertaa koskaan ole astunut samaan virtaan. Tähän päivään asti ei edes matkamies joka hetki ole sama yksilö. Samalle virralle lähdemme aluksessa kulkemaan, emmekä lähde; sillä olemme, emmekä ole." Tuo omatietoinen mies ei maailmankaikkeutta tarkastaessaan nähnyt sitä pysyväisenä, vaan lakkaamattomana muotoja luovana ja muuntelevana kehityksenä, missä ei ollut mitään muuta pysyväistä, kuin tulinen voima, joka järkevän järjestyksen mukaisesti vaikutti ajanjaksojen ijäisesti jatkuessa. Hän huomasi, ettei maailmankaikkeuden tila joka hetki ollut mitään muuta, kuin taistelevien voimien ohimenevän yhteensointumisen ilmiö, ja että levon ja kuoleman näennäisyys oli pelkkää toimintaa, jota ihmisaistit eivät kyenneet havaitsemaan. Hänen henkensä katseiden ohi soluivat kaikki oliot, syntymähetkestä näkyvään olemassaoloon ja siitä olemattomuuteen, kautta lukemattomien elämänmuotojen, tämän virran ollessa milloin hidas, milloin vuolas, niin ettei voinut eroittaa alkua eikä nähdä loppua. Helleeni, jolla oli voimakas, mahdollisimman rikasmuotoisena ilmenevä tahto elämään, identifioi itsensä olioiden luonnon kanssa. Ei vallinnut mitään ristiriitaa hänen yksilöllisen olemassaolonsa ja maailmankaikkeuden kehityskulun välillä. Samoin kuin hän Dionysos-juhlissa vietti elämän alituista jatkumista, uusiin muotoihin puettujen voimien keskeymätöntä paluuta, ja samoin kuin hän sukupuoli-symboli silmiensä edessä uskonnollisen hartaana ylisti siittämisen syvää salaisuutta, samoin hän murhenäytelmissään, jotka ovat dionysolaista syntyperää, tavoitteli yksinomaan kehittyväisyyden ijäisen hekkuman kuvaamista.
Giorgio kuuli hyvin tutun sointuvan laulunäänen, joka lähestyi, ja hän pysähtyi polun mutkaan, kuuntelemaan. Ja tuntiessaan sen hän äkkiä ihastui suuresti. Se oli Favettan, tuon nuoren laulajatytön ääni, jolla oli haukansilmät; tuo sama sopraano-ääni, joka aina palautti hänen mieleensä sen hilpeän toukokuunaamun, joka oli levittänyt säteilyään kinsteri-sokkeloon, yksinäiseen kultaiseen puutarhaan, missä hän hämmästyen oli luullut löytäneensä ilon salaisuuden.