Favetta, joka ei aavistanut vieraan oloa pensasaidan takana, astui edelleen, taluttaen lehmää köydestä. Laulaessaan hän piti päätään pystyssä, suu taivaaseen päin avoinna, koko kasvot valon kirkastamina; ja laulu pulppuili hänen kurkustaan sulavana, kirkkaana ja kristallinpuhtaana kuin vesi metsälähteestä. Hänen jälessään kulki levollisena kaunis, lumivalkea eläin, ja joka askeleella heiluivat sen utarat jotka olivat laitumella täytetyt tuoreella maidolla.
Nähdessään muukalaisen, tyttö keskeytti laulunsa ja näytti tahtovan pysähtyä.
— Kas, Favetta! — huudahti Giorgio iloisena ja lähestyi häntä, kuin olisi nähnyt ystävättären onnellisemmilta ajoilta. — Minne menet?
Tyttö punastui kuullessaan nimeään mainittavan ja hymyili häveliäänä.
— Ajan lehmää takaisin navettaan — hän vastasi. Hän kun oli äkkiä pysähtynyt, kosketti eläimen turpa hänen selkäänsä. Hänen voimakas rintansa oli molempien korkeiden sarvien välissä kuin puolikuunmuotoisen lyran kehystämä.
— Aina sinä laulat! — sanoi Giorgio, ihaillen häntä tässä hänen asennossaan. — Aina!
— Oh, herra — hän sanoi hymyillen — jos otat meiltä laulun, niin mitä meille jää?
— Muistatko sitä aamua, jolloin poimit kinsteri-kukkia?
— Kinsteri-kukkia sinun rouvallesi?
— Niin. Muistatko sen?