— Muistan kyllä.
— Laula minulle vielä sama laulu.
— Yksin en voi sitä laulaa.
— Laula sitten toinen laulu.
— Näinkö tässä, sinun edessäsi? Minä en kehtaa. Laulan kauempana tiellä. Hyvästi, herra.
— Hyvästi, Favetta.
Ja hän kulki polkua edelleen, vetäen jälessään hidasta eläintä. — Muutaman askeleen kuluttua hän viritti laulun, äänensä koko voimalla, joka hallitsi häikäisevän valoisaa ympäristöä.
Heti auringon laskettua, voimakkaan hohtava hehku levisi rannikolle ja merelle. Mitä hienoimmalle kullalle välkkyvä valoaalto kulki läntiseltä taivaalta ylöspäin ja laskeutui päinvastaiseen ilmansuuntaan, hyvin hitaasti tunkien läpikuultavaan sineen. Adrian meri muuttui asteittain lempeämmäksi ja kirkkaammaksi ja kävi nuorten piili-lehtien väriseksi. Ainoastaan punapurjeet, upeina kuin olisivat olleet purppurakansasta, keskeyttivät yltympäri levinnyttä hohdetta.
— Tämä on juhlaa! — ajatteli Giorgio, auringonlaskun komeuden häikäisemänä ja kaikkialla havaiten elämän pursuavaa iloa. "Missä hengittää sellainen ihmisolento, jolle päivä auringon noususta alkaen sen laskuun asti olisi uuden voiton pyhää juhlaa? Missä elää se hallitsija — tuo naurun kruunulla, tuolla nauravista ruusuista tehdyllä kruunulla koristettu, josta Zaratustra puhuu — se voimakas ja omavaltainen hallitsija, joka on vapaa kaikesta väärän siveyden pakosta, varma vallassaan ja siinä vakaumuksessa, että se mikä ihmisessä on olennaista — voittaa arvoltaan kaikki epäoleelliset ominaisuudet, päätettyään yksistään tahtonsa voimalla kohota tuolle puolen hyvää ja pahaa, mutta joka samalla kykenee pakoittamaan elämän pitämään kaikki lupauksensa?"
Uudestasyntynyttä leipää ylistäviä lauluja jatkettiin kummulla. Rinteillä vilkkuivat naisten pitkät juhlajonot ja katosivat jälleen. Siellä täällä kohosi näkymättömistä tulista hitaasti savupylväitä tyyneeseen ilmaan. Koko näytelmä oli juhlallinen ja tuntui johtavan takaisin edesmenneiden vuosisatojen mysterioihin, maalaisen Dionysos-juhlan pyhyyteen.