— Ovatko nämä samoja ihmisiä, jotka vielä eilen itkien laahautuivat pyhätön kuluneilla kivilaatoilla ja verisin kielin tekivät ristinmerkin? Hän vertasi toisiinsa näitä molempia näytelmiä, ja ajatteli että heissä ilmeni yhtä suuri uskonnollisen mielen erilaisuus kuin mikä vallitsi dei Miracoli kirkon ja sen äärettömän kupukaton välillä, jota auringonlaskun rikkain kulta hohdollaan valeli. Ollen sen askeettisen ihanteen vaikutuksen alaisena, joka oli johtunut hänen uupumuksestaan, hän oli tahtonut koettaa päästä kuvanpalvelijain yhteyteen, toivoen siten vahvasti juurtuvansa sukunsa ominaiseen maaperään ja sitten jälleen saavuttavansa alkuperäisen luontaisen olemuksensa. Mutta eikö tämän hänen pyrkimyksensä palata alkuolemukseen pikemmin olisi pitänyt kohdistua tuon sukunsa voimakkaasti kuohahtavan elinvoiman lähteiden tutkimiseen, joiden jäljet hän vasta sinä päivänä, sinä hetkenä oli havainnut?

Ja hän muisti synnyinkaupunkinsa ikivanhan nimen, tuon suuren aurinkoisen nimen Aëlion. "Aëlion urbs florens atque vetusta simu!", kuten sitä oli ylistänyt elegiassaan Menenio Alejeo, tuo kuuluisasta roomalaissuvusta polveutunut runoilija. Ja hän näki ylpeän kivikaupungin tuhansine tornineen, ylpeän Guardian kohoavan itävuoren, Majellan, tuon järkähtämättömän jättiläisen laidassa. Tämän kaupungin perustamisjuhlassa oli pappi kääntänyt kasvonsa nousevaa aurinkoa kohti ja rukoillut kaupungille onnea, sillä aikaa kuin uhri laakeri- ja myrttisauhun tuprutessa paloi alttarilla; ja soturit olivat merkinneet sen rajat häikäisevän valkoisilla vaatekaistaleilla, jotka olivat kiinnittäneet maahan pystytettyjen keihäidensä kärkiin.

Guardia plena leonis fert ardua signa leonis. Kaupungin vaakunassa oli jalopeuran kuva, Herkuleen, tuon muinaisajan ihaillun sankarin, urotyön muistoksi.

Siihen avoimeen pylväskäytävään, josta avautui näköala hedelmällisiin laaksoihin ja kaukaiselle Adrian merelle, ja siihen tummaan pylväskäytävään, joka vastaanotti auringon ensi tervehdyksen, oli kaiverrettu aateliset vaakunat: Orsini, Ugni, Aurispa, Scioli, Stella, Vallereggia, Cassaura, Palleaurea, Spina, Comino sukujen vaakunat. Vallan tietoisuus oli siellä asustanut kunniasijalla; etuoikeus oli siellä kukoistanut vuodatetun veren lämmittämänä. Kaikilla näillä voimakkailla miehillä oli ollut ainoana päämääränään seurata syvää hallitsemisvaistoaan ja saada se voimaan. Heidän siveellisyydellään, samoin kuin helleeneillä, oli juurensa arvonsa varman varmassa tietoisuudessa ja se tavoitteli elämän ylpeätä ylistämistä.

Guardia plena leonis fert ardua signa leonis. Ja Giorgio muisteli Zaratustran sanoja — "Kun sydämenne sykkii uhkuvan täyteläänä, paisuen virran tavoin yli äyräittensä, ollen lähistön asukkaille siunauksen ja vaaran aiheuttajana — siinä on hyveenne lähde." —

Kuinka usein hän oli tätä täyteläisyyttä kokenut? Kuinka usein hän oli tuntenut voimakkaan tahdon tuottaman mielihyvän leviävän koko olemukseensa? — Aikoja sitten menneisyyteen siirtyneet tapahtumat sukelsivat esiin muistista, ja niissä hän luuli huomaavansa sellaisen mielihyvän harhakuvan. Ja hänen pettävä kaihonsa "dionysolaiseen" ihanteeseen, "kohoavaan" elämään, havainnollistui tuon oppilaan sanoissa, jotka hän oli omistanut alasrepivälle ja rakentavalle opettajalleen.

Todella tuhannet kasvot tänään kääntyvät sinun vuortasi ja setripuutasi kohti. Hehkuva kaiho on noussut ja lähtenyt liikkeelle. Ja jo monet ovat kysyneet: — "Kuka onkaan Zaratustra? — Ja kaikki ne, joiden korvaan sinä sattumalta olet vuodattanut laulusi ja hunajasi, kaikki piilossa eläjät, kaikki yksinäiset, kaikki yhteen kytketytkin yksinäiset henget, kaikki kysyvät sydämeltään sanoen: — Oleskeleeko Zaratustra yhä vielä elävien joukossa? Ei enää kannata elää; kaikki on turhaa, ellei eletä Zaratustran seurassa."

Kuollettavassa uupumuksessaan, perikatoaan aavistaessaan, hän vielä etsi elämän puolustajaa. — "Totisesti, niinkuin tuhansilta huulilta pulppuileva nuorekas nauru tulee Zaratustra kaikkiin kuolinkammioihin, ilkkuen noita yö- ja hautavartijoita ja kaikkia, jotka synkkiä avaimia kalisuttavat. Sinun naurusi, Zaratustra, tulee heitä pelästyttämään ja heidät maahan kaatamaan. Pyörtymys ja herääminen tulee todistamaan kuinka paljon vahvempi heitä sinä olet. Ja silloinkaan, kun pitkä hämärä ja kuolonväsymys saapuu, et sinä ole katoova meidän taivaanrannaltamme, sinä elämän puolustaja! Uusia tähtiä ja uusia yöllisiä välkkeitä sinä annoit meidän nähdä; naurunkin sinä pingoitit ylitsemme kuin kirjavan teltan. Nyt on alati nuorekas nauru pulppuileva jokaisesta ruumisarkusta; nyt on aina voitokas tuulahdus hajoittava kaiken kuolonväsymyksen: sen sinä itse meille takaat ja ennustat!"

Zaratustran sanat, tuon mestarin, joka opetti goetheläistä yli-ihmistä, tuntuivat hänestä kaikkein miehekkäimmiltä ja jaloimmilta, mitä uudempaan aikaan runoilijat tai ajattelijat yleensä ovat lausuneet. Hän, Giorgio, tuo heikko, sorrettu, sairaalloinen mies oli syvästi hämmästynein mielin kallistanut korvansa tälle uudelle äänelle, joka niin katkeran ivallisesti ruoski heikkoutta, kiihoittuvaisuutta, hermostuneisuutta, säälin palvelusta, kieltäymyksen evankeliumia, uskon tarvetta, nöyrtymis-tarvetta, tarvetta lunastaa ja ostaa itsensä vapaaksi, sanalla sanoen kaikkia epäilyttäviä ajan tarpeita, koko väsyneen europpalaisen hengen naurettavaa ja surkeaa hermostumista, kaikkia rappeutuneessa sukupolvessa versovia kristillisen ruton hirvittäviä kukkia. Hän, tuo yksinäinen, tuo mietiskelevä, tuo veltto havaitsija, tuo Gautaman häälyvä lahkolainen, oli oudon pelokkaana kallistanut korvansa tälle äänelle, joka saarnasi elämän oikeutusta, joka katsoi kärsimystä voimakkaan kuritukseksi, joka hylkäsi kaiken uskon ja etenkin uskon moraalin, joka julisti yhdenverrattomuuden oikeutta, joka ylisti hirvittäviä voimia: vallan tunnetta, taistelu- ja vallanhimovaistoa, siittävien ja hedelmöivien voimien ylenpalttisuutta, kaikkia dionysolaisen ihmisen, valloittajan, hävittäjän, luojan oikeuksia. — "Luominen — näin puhui Zaratustra — on suuri lunastus kärsimyksestä, on elämän helpoitus. Mutta jotta luomistyötä suorittava voisi olla olemassa, siihen tarvitaan kärsimystä ja paljon vaihtumista."

Ja Giorgio Aurispa oli usein laajasta kärsimystietoisuudestaan ajatellut: — Kun kärsimyksineni olen joutunut niin pitkälle, että loppumattomasti lisään sisäisen maailmani ilmiöitä, täytyy minun, jotta elämäni tulisi täydelliseksi, etsiä keinoa tehdäkseni kärsimykseni toiminnan kiihoittajaksi. Välttämättömyyden tieteen luonnollisena päämääränä täytyy olla toiminta, luomistyö, — ja monasti hänkin oli ylenmääräisen tuskan aiheuttamina haltioituneina hetkinä manannut esiin tuon kuningas Vievamitran muiston, joka vapaaehtoisesti tuhat vuotta kestäneiden kidutusten aikana oli saavuttanut sellaisen voimiensa hillitsemyksen ja niin suuren itseluottamuksen, että ryhtyi rakentamaan uutta taivasta. — Oi miten voinkaan minä voittaa itseluottamuksen? Epäily riuduttaa minua, epäily kalvaa tahtoani ja haihduttaa unelmani. Antakaa minulle kaikki maailmanavaruuden tuskat, mutta asettakaa niin, että jonkun helvetin pohjalta jälleen löydän hehkuvan tahtoni, ja että voin sitä ponnistaa, jotta voisin pääni yläpuolella toteuttaa rohkeimman unelmani, niin kuin uuden taivaan.