Zaratustra puhui: "Siunaajaksi ja puoltajaksi olen minä tullut; ja sitä varten taistelin kauan mitä kiivaimmin, jotta kerran saisin käteni vapaiksi siunausta varten. Mutta tämä on siunaukseni: liidellä joka olion yläpuolella kuin oma taivaansa, järkähtämättömänä kupuna, sinikattona, ijäisenä varmuutena! Ja autuas on se, joka siten siunaa, sillä kaikki oliot ovat kastetut ijäisyyden lähteissä, ulkopuolella hyvää ja pahaa; mutta hyvä ja paha itse ovat ainoastaan haihtuvia varjoja, alakuloisuuden utuja, tuulen ajamia pilviä."
Hän sanoi: "Sattumalta — siinä maailman vanhin aatelisarvo. Sen minä annoin takaisin kaikille olioille, minä lunastin ne lopputarkoituksen orjuudesta. Tämän vapauden ja taivaan kirkkauden minä asetin sinikupuna yli kaikkien olioiden, opettaessani, ettei niiden yläpuolella eikä niiden sisällä mikään ijäinen tahto harjoita tahdontoimintaa."
Eikö näissä lauselmissa piillyt suuri ja puhdas elämänkatsomus? Eikö se ollut aamuruskon profeetta, joka karkoitti henget kaikesta menneisyydestä ja kaikesta nykyisyydestä, tunkien heidät tuhansia siltoja ja tuhansia teitä pitkin tulevaisuuteen, "lasten valtakuntaan", vielä löytämättömään maahan, etäisimpien merien taakse, missä eräänä päivänä oli ilmestyvä ihmistä etevämpi olento, yli-ihminen? Miten muuten, kuin elämää tuhlailemalla olisi saavutettavissa se ihanteellinen muoto, jota tavoittelee laji, läpikäydessään kaikki muodonmuutokset ja yhä kohotessaan ylöspäin? "Loistakoon tähdensäde rakkaudessasi! olkoon toivosi: Oi, että voisin synnyttää yli-ihmisen!"
Giorgio tiesi, että hänen rakkautensa oli hedelmätön, hedelmätön hänen mielensä into, kuten meren, joka hämärän tuulessa alkoi kohista. Hänen ei ollut sallittu jälkeenjättämässään pojassa jatkaa persoonallisuutensa leimaa, säilyttää kuvaansa, ylläpitää hengen kohoavaa pyrkimystä yhä korkeampien mahdollisuuksien toteuttamista varten. Hän ei voisi missään teoksessaan jättää jälkeensä henkensä olennaisuutta, ei sopusuhtaisessa muodossa todistaa monipuolisten lahjojensa voimakkuutta, eikä täydelleen ilmaista olemuksensa kokonaisuutta. Hänen hedelmättömyytensä oli parantumaton. Hänen olemassaolonsa rajoittautui pelkkään vaikutelmien, mielialojen, ajatusten aallehtimiseen, joka oli irroitettu kaikesta yhtenäisestä perustasta. Hän oli Gautaman ihminen. Hänen persoonallisuutensa ei ollut muuta kuin ajallista mielikuvien yhtymistä keskuksen ympäri: "kuin paaluun sidottu koira". Hän ei voinut muuta tavoitella kuin loppua. Ja tehdäkseen lopun kaikista unelmistaan, ei hän saanut uneksia muuta, kuin unelmista luopumista.
Miksi hän siis tänä kesäiltana, niittolaulujen lomassa, uudestasyntyneen leivän pyhänä juhlana manasi esille viimeisen elämän myöntäjän hengen?
Iltarusko oli melkein sammunut; ja seestetomua sateli taivaankuvulta. Mutta meren näkörajalla beryllinvihreä, tavattoman läpikuultava ja hohtava juova vastusti himmentävää varjoa ja levitti vesiaavikkoon salaperäistä hymyä. Kummulta käsin, minne hän tieltä oli eksynyt, kasvoivat poukamien ja etäisten vuoriniemien ääriviivat hämärässä suunnattomiksi; ja ne herättivät mielikuvan äärettömästä elävästä olennosta, joka merellä uinuen syvään hengitti.
— Oi, se on sielun hymyä, joka hiutuu ylenpalttisuudessaan ja taipuu oman onnensa alle, ja odottavana ojentaa kätensä — ajatteli Giorgio, kateellisena ja äärettömän surullisena muistellessaan Zaratustran kaunista psalmia:
"Oi, sieluni, sinun maaperäsi minä kastelin kaikella viisaudella, kaikilla uusilla viineillä ja kaikilla muistamattoman vanhoilla viisauden viineillä.
"Oi, sieluni, jokaisen auringon minä vuodatin sinun ylitsesi, jokaisen yön ja jokaisen vaikenemisen ja kaihon; — siitä sinä kasvoit, kuin viiniköynnös.
"Oi, sieluni, ylen rikas ja uhkuva sinä nyt olet, viiniköynnös paisuvin nisin ja meren vaha — ja kultahohteisin rypäletertuin.