— Emmekö mene paalulaiturille?
Ippolita vastasi:
— Menkäämme, jos tahdot. Mutta miten minä pääsen sillan yli? Johan kerran turhaan yritin.
— Minä johdan sinua kädestä.
— Se on liian kapea.
— Koetamme kuitenkin.
He menivät. He astuivat pientä polkua alas. Saavuttuaan sen mutkaan, he huomasivat eräänlaiset hiekkakiveen hakatut portaat, jonka astuimet epäsäännöllisinä jatkuivat riippuvan sillan luona oleville kallioille.
— Näethän? Miten minä tästä suoriudun? — valitti Ippolita. — Pelkkä katseleminen jo minua pyörryttää!
Sillan alkupään muodosti yksi ainoa kapea lauta, jota kallioon kiinnitetyt nojat tukivat; loppuosaltaan se oli leveämpi ja rakennettu poikkilaudoista, jotka olivat melkein hopeisen valkeat, kuluneet, ravistuneet, huonosti yhteen liitetyt ja niin heikot, että näyttivät vähimmästäkin jalan painosta murtuvan.
— Etkö tahdo koettaa? — kysyi häneltä Giorgio, joka samalla sisällään tunsi omituista helpoitusta kun tiesi, että Ippolita ei ollenkaan rohkenisi yrittää tuota vaarallista ylimenoa.