Lautasillalta tuli juosten puolialaston lapsi, nopsa kuin kissa, ruskea kuin pronssi-kuva. Sen erehtymättömän astunnan alla laudat risahtivat ja taipuivat. Saavuttuaan sillan päähän vieraiden luo, se rohkaisi heitä vilkkain elein uskomaan itsensä sen ohjattavaksi, katsellen heitä terävin petolinnun silmin.
— Etkö tahdo koettaa? — toisti Giorgio hymyillen.
Epäröiden Ippolita asetti jalkansa notkuvalle laudalle, katseli kalliota ja vettä.
— Pelkään huimausta — hän sanoi. — Aivan varmaan putoaisin veteen.
Ollen ilmeisesti harmissaan hän lisäsi:
— Mene, mene sinä yksin. Etkö sinä pelkää?
— En. Mutta mitä sinä sillä aikaa teet?
— Istun tähän siimekseen ja odotan sinua.
Mutta epäröiden hän lisäsi, ikäänkuin koettaen häntä pidättää:
— Mutta miksi sinä oikeastaan menet?