— Menenhän. Olen utelias.
Näytti melkein siltä, kuin olisi häntä pahoittanut, ettei voinut Giorgiota seurata, kuin olisi hän katunut, että päästi hänet menemään paikkaan, minne ei voinut häntä seurata; ja kuin ei olisi hän sitä valittanut ja katunut ainoastaan senvuoksi, että menetti tilaisuuden näkemiseen ja huviin, vaan vielä toisen, hieman epäselvän syyn tähden. Hän oli myös pahoillaan tuon ohimenevän esteen vuoksi: niin vahvaksi oli hänessä käynyt välttämättömyys lakkaamatta pitää rakastettuaan aistillisin sitein itseensä kytkettynä, alati olla kosketuksissa häneen, häntä hallita, hänet omistaa.
Kasvoissa tuskin huomattava ärtyisyyden ilme hän sanoi:
— Mene, mene vaan.
Giorgio tunsi jonkunmoista helpoitusta siitä huomiosta, että tässä vihdoin oli Ippolitalle saavuttamaton paikka, naisviholliselta täydelleen suojattu tyyssija, kallioiden ja meren puolustama pakopaikka, missä hän todella saattoi löytää muutaman tunnin levon. Ja täten selvisi hänelle molempien rakastavien keskinäinen suhde: toinen oli täysin tietoinen siitä, että hänen uhrinsa täytyi sortua; toinen oli itsetiedoton ja hyväilevä pyöveli.
— Hyvästi. Minä menen — sanoi Giorgio, kevyt uhma äänessä ja ryhdissä.
Vaikka hän tunsikin itsensä epävarmaksi, hän hylkäsi lapsen avun; ja ainoastaan suuresti ponnistaen, hänen näennäisesti varmana, epäröimättä ja horjumatta onnistui astua epäluotettavaa lautaa pitkin. Tuskin hän oli päässyt leveämmälle puolelle, kun joudutti askeleitaan, yhä muistaen, että Ippolitan katse häntä seurasi, ja vaistomaisesti innostuen ikäänkuin mielenosoitukseksi. Astuttuaan laiturille, hän kuvitteli olevansa laivan kannella. Kun aallot iloisesti loiskivat kallioille, hän silmänräpäyksessä muisti oloaan "Don Juan" purren kannella ja tunsi koko olemuksessaan äkillistä huumausta ajatellessaan ankkurin nostamista. — Purjeisiin! Purjeisiin! —
Heti senjälkeen hän loi katseensa ympäröiviin esineisiin ja tarkkasi niiden omituisuuksia selvästi kuten tavallisesti.
Turchino tervehti häntä kuivalla eleellä, jota ei sana eikä hymy vilkastuttanut, ikäänkuin ei mikään tapaus, — kuinka tavaton ja harvinainen tahansa — olisi ansainnut että hetkeksikään keskeyttäisi hivuttavaa surua, joka ilmeni noilla kalvakoilla kasvoilla, jotka olivat leuattomat ja tuskin nyrkin kokoiset, ja joista kahden säkenöivän silmän välistä pisti esiin pitkä, suippo, hauen kuonon näköinen nenä.
Samaa surua näki poikienkin kasvoilla, jotka niinikään vaieten tervehtivät ja jälleen ryhtyivät työhönsä, muuttumattoman alakuloisina. Nämä nuoret miehet olivat yli kahdenkymmenen, riutuneet, kuivettuneet, ja heidän lihaksiaan jännitti lakkaamatta levottomuus, kuin olisi paholainen heitä riivannut. Jokainen heidän liikkeistään näytti suonenvedontapaiselta vavahdukselta; ja ajoittain näki heidän leuattomien kasvojensa ihon alla lihaksien värähtelevän.