— Hyväkö saalis? — kysyi Giorgio, osoittaen suurta veteen heitettyä verkkoa, jonka päät pistivät esiin vedestä.
— Tänään ei yhtään mitään, herra — mutisi Turchino, pidättäen raivoaan.
Hetken vaiettuaan hän jatkoi:
— Ellet sinä tuo meille hyvää kalaonnea!
— Vetäkää verkko ylös. Saamme nähdä. Kuka tietää!
Pojat ryhtyivät työhön.
Sillan raoista näki aaltojen loistavan ja kuohuvan. Laiturin kulmassa oli matala olkikattoinen maja, jonka harjaa suojasivat punaiset tiilikivet ja jota koristi pitkäsarvinen häränpään muotoinen jykevä tammimöhkäle, jonka tarkoitus oli turvata noituudelta. Toisia taikakaluja riippui katolta ja niiden lomissa puulevyjä, joihin piellä oli kiinnitetty peilipaloja, pyöreänmuotoisia kuin silmät. Ja ruostuneita neliharoja riippui aukossa. Oikealla ja vasemmalla kohosi kaksi pystymastoa, jotka juureltaan oli kiinnitetty erikokoisilla paaluilla, mitkä kulkivat sikin sokin ja olivat kokoonliitetyt suunnattoman suurilla nauloilla ja touveilla, ja joita tuhansin keinoin oli turvattu meren raivolta Kaksi poikkitankoa muodosti edellisten kanssa ristin ja ulottui laivan kokkapuun tavoin yli syvän kalaveden. Näiden neljän tangon haarukan muotoisista päistä riippuivat vetovivut hamppunuorineen, jotka olivat sidotut kiinni neliönmuotoisen verkon kulmiin; lukemattomat laudanpätkät olivat naulitut kiinni näihin tankoihin heikkoja paikkoja tukemaan. Pitkällistä ja itsepintaista taistelua meren aaltojen raivoa ja viekkautta vastaan näytti tuo puinen luuranko touvineen, nauloineen ja vahvistuksineen todistavan. Tämä kone-möhkäle näytti elävän omaa elämäänsä, se muistutti elävää ruumista. Puuaine, joka vuosien kuluessa oli ollut alttiina auringon paahteelle, sateelle ja tuulelle, paljasti kaikki lustonsa ja räsäisyytensä, ja kaikki rakenteensa vastustuskeinot, se halkeili, oli paikoittain lahonnut, oli toisin paikoin valkea kuin luu, toisin paikoin taas loistava kuin hopea tai harmaa kuin somero ja pani ajattelemaan ihmistä jossa vanhuus ja kärsimykset ovat toimeenpanneet armottoman työnsä.
Vipu narisi, kun sitä väännettiin neljästä kahvasta; ja koko kone ryski ja järkkyi ponnistuksesta, ja samalla kookas verkko kullan hohteisena sukelsi esiin vihreästä syvyydestä.
— Ei yhtään mitään — mutisi isä, nähdessään tyhjän verkon pohjukan nousevan vedenpintaan.
Pojat hellittivät heti vetonuorat; ja vipu pyöri, kovemmin naristen ja piesten ilmaa neljällä käsivarrellaan, jotka kaiketi olisivat kyenneet ihmisen ruhjomaan. Verkko sukelsi jälleen veteen. Kaikki vaikenivat. Ei kuullut muuta kuin aallon loiskinaa kalliota vastaan.