Paha taika lepäsi raskaana näiden ihmisparkojen niskoilla. Giorgiolta oli kokonaan haihtunut uteliaisuus kysyä, tutkia, saada selville; mutta hän tunsi, että tämä vaitelias surullinen seura tästälähin oli melkein tuskallisen rajusti vetävä häntä puoleensa. — Olihan hänkin pahan lumouksen uhri! — Ja vaistomaisesti hän katsoi rannalle, missä naisen vartalo erosi kallioisesta taustasta.
V.
Giorgio palasi melkein joka päivä eri aikoina kalastaja-laiturille. Siitä tuli hänen unelmiensa ja mietteidensä lempipaikka. Kalastajat olivat tottuneet hänen käynteihinsä; ja he kohtelivat häntä kunnioittavasti ja olivat järjestäneet hänelle majassa eräänlaisen leposijan, joka oli valmistettu vanhasta tervalle haisevasta purjeesta. Ja hän oli aina antelias heille.
Kun hän kuunteli veden kohinaa, seuraten jonkun siintävässä etäisyydessä haamoittavan liikkumattoman maston kärkeä, kohosivat mielen kätköistä kaikki muistot, hän koki uudelleen merenkulku-vaikutelmansa ja liikkui vaeltaja-muistonsa etäisillä mailla, tuota huvittelun täyttämää elämää rajattomassa vapaudessa, joka tänään hänestä tuntui ihmeelliseltä, melkein kauniilta kuin unelma. Hän muisti viime laivaretkensä Adrian merellä. Se oli tapahtunut muutama kuukausi hänen rakkautensa Epifania-juhlan jälkeen, runollisen innostuksen ja runollisen surumielisyyden aikana, hänen ollessa Percy Shelleyn vaikutuksen alaisena, tuon jumalaisen Arielin, joka meren kautta kirkastui joksikin rikkaaksi ja ihmeelliseksi: into something rich and strange. Ja hän muisti maihin-astunnan Riminissä, purren tulon Malamoccoon, ankkuriin laskemisen Riva degli Schiavonin kohdalla, joka kokonaan kylpi syyskuun auringon kultahohteessa… Missä olikaan tänä hetkenä hänen vanha matkakumppaninsa Adolfo Astorgi? Missä oli "Don Juan" pursi? — Joku päivä sitten hän oli saanut häneltä tietoja Candiasta, kirjeessä, jossa vielä tuntui olevan mastikki-pihkan haju ja joka ilmoitti että itämaalaiset makeiset pian tulisivat saapumaan.
Adolfo Astorgi oli hänen henkinen heimolaisensa, ainoa, jonka kanssa hän jonkun aikaa oli voinut elää täydellisessä sopusoinnussa, tuntematta epämukavuutta, ikävää ja vastenmielisyyttä, jota seurustelu toisten ystäviensä kanssa melkein aina ajan pitkään oli aiheuttanut. Mikä onnettomuus, että tuo ystävä nyt oli kaukana! — Ja hän kuvitteli usein tätä ystäväänsä äkillisenä vapauttajana, joka ilmaantui pursineen San Vitoon, kehoittamaan häntä pakenemaan.
Parantumattomassa heikkoudessaan, tahdonvoimansa täydellisessä haaksirikossa hän ajoittain vaipui tällaisiin haaveisiin: hän kutsui avukseen jonkun voimakkaan ja itsevaltaisen hengen, joka väkisin ravisti hänet ylös horroksista, ja joka vei hänet pois, kauas, lopullisesti ja ainaiseksi katkaisi jokaisen siteen ja karkoitti hänet etäiseen maahan, missä ei kukaan tuntenut häntä, eikä hän ketään, missä hänen täytyi alkaa uutta elämää tai kuolla vähemmin toivottomasti.
Hänen täytyi kuolla. Hän tunsi kuolintuomionsa ja tiesi, että se oli peruuttamaton; ja hän luuli, että loppu oli tapahtuva viimeisellä viikolla, ennen viidettä vuosipäivää, siis aivan heinäkuun lopulla. Sen kiusauksen jälkeen, joka oli häntä ahdistanut tuona kauhunhetkenä, päivällisaikaan, noiden loistavien rautatiekiskojen edessä, näytti hänestä jo itse kuolintapakin päätetyltä. Alinomaan hän kuunteli junan humua, ja outo levottomuus kouristi hänet, kun tuttu junan ohikulun hetki lähestyi. Toinen tunneli kulki paalu-laiturin vuoriniemen läpi, ja usein hän lepotilaltaan kuuli kumean jyminän, joka järkytti vuorta; ja monasti, ollessaan toisiin ajatuksiin vaipunut hän säpsähti, kuin olisi hänen kohtalonsa pauhu sattumalta tunkenut hänen korvaansa.
Eikö sama ajatus hallinnut häntä ja näitä vaiteliaita miehiä? Eivätkö he kaikki häikäisevimmässäkin auringonpaisteessa tunteneet samaa varjoa päittensä yläpuolella? Kenties hän tämän yhtäläisyyden vuoksi piti näistä ihmisistä ja tästä paikasta. Veden soittoa kuunnellessaan hän antoi oman luomansa harha-aaveen käsivarsineen tuudittaa itseään, ja silläaikaa halu elää vähitellen hänestä pakeni, kuin lämpö kuolleesta ruumiista.
Oli heinäkuun syvä tyven. Meri näytti vallan valkoiselta, maidonväriseltä, paikoittain rantamilla vihreältä. Ohut, sinervä autere verhosi etäiset rannikot: Moron, Nicchiolan, Ortonan ja Penna del Vaston niemet. Tuskin näkyvä maininki synnytti kallioiden lomissa tasaisesti keskeytyvän, hiljaisen soinnoksen. Lähellä pitkän tangon päätä seisoi lapsi tähystelemässä: se tuijoitti valppain silmin alas mereen ja viskasi silloin tällöin veteen kiven, pakoittaakseen pelästyneen kalan livahtamaan verkkoon. Tämä kumea pulaus lisäsi alakuloisuutta.
Monasti vieras nukahti hidastahtisten poljentojen tuudittamana. Nämä lyhyet lepohetket olivat ainoa korvaus unettomista öistä. Ja hänellä oli tapana mainita verukkeeksi tämä levontarve, jotta Ippolita sallisi hänen epämääräisen kauan jäädä paalu-laiturille. Hän vakuutti, ettei missään muualla voinut nukkua, kuin noilla laudoilla, hengittäen kallioiden tuoksua ja kuunnellen meren soittoa.