Lyyrillinen lämpö virtasi hänen ajatukseensa. Percy Shelleyn loppu, jota hän jo usein siimeksessä ja purjeiden lepattaessa oli kadehtinut ja josta oli uneksinut, esiintyi hänelle nyt sanomattoman runollisessa valossa. Tuo kohtalo oli yliluonnollisen suuremmoinen ja surullinen. Hänen kuolemansa on salaperäinen ja juhlallinen, kuin noiden ikivanhojen helleniläisten sankarien, jotka näkymätön voima äkkiä tempasi pois maailmasta ja muodoltaan muuttuneina siirsi jumalien pariin. Kuten Arielin laulussa, ei hänestä ole mitään kadonnut, vaan meri on kirkastanut hänet rikkaaksi ja ihmeelliseksi. Hänen nuorekas ruumiinsa palaa tuhaksi roviolla, Apenniinien juurella, yksinäisen Tyrhenian meren rannalla, sinisen taivaankuvun alla. Hänen ruumiinsa palaa hyvätuoksuisten yrttien, vihkisavun, öljyn, viinin, suolojen seassa. Tuoksuen nousevat liekit liikkumattomille ilmoille, kumisten ne kohoavat aurinkoa kohti, joka kultaa vuorenhuipun marmorin. Meripääsky soutelee ilmassa rovion ympärillä, kunnes ruumis on hiiltynyt. Ja kun tuhkaksi rauennut ruumis hajoaa, ilmestyy alastonna ja eheänä sydän:
— Cor cordium.
Eikö hänkin, kuten Epipsychidionin runoilija, aikaisemmassa olomuodossa ollut rakastanut Antigonea?
Hänen allansa, hänen ympärillään kasvoi kasvamistaan meren symfonia, ja tähtitaivas hänen yläpuolellaan kävi yhä syvemmäksi. Mutta rannikon puolelta lähestyi pauhina, selvästi kuuluva, jokaisesta muusta melusta eroava. Ja kääntyessään sinnepäin, hän näki junan molemmat lyhdyt, jotka tuijoittivat kuin kaksi tulisilmää.
Rytisten, salamannopeasti ja synkkänä juna kiiti ohi järkyttäen vuoriniemeä; silmänräpäyksessä se kulki avoimen paikan ohi; ja viheltäen ja kumisten se katosi vastakkaisen tunnelin aukkoon.
Giorgio keikahti seisomaan; hän huomasi jääneensä yksin.
— Giorgio, Giorgio! Missä sinä olet?
Se oli Ippolitan levoton ääni, joka tuli häntä etsimään; se oli pelästyneen hätähuuto.
— Giorgio, missä sinä olet?