Ippolita ilmaisi mitä vilpittömintä iloa, kun Giorgio kertoi, että piano ja nuotit pian saapuivat. — Kuinka hän oli hänelle kiitollinen tästä yllätyksestä! Vihdoin he kai siis olivat löytäneet keinon keskeyttää päivän pitkien hetkien joutilaisuus ja välttää viettelemykset…
Ippolita nauroi, viitatessaan tuohon rakkauskuumeen tapaiseen tunteeseen, jota itse lakkaamatta ylläpiti rakastajassaan; hän nauroi kosketellessaan tätä aistiensa vaikutusta, jonka keskeytti ainoastaan uupumuksen lepo tai toisen pako.
— Niin et siis — hän lisäsi nauraen ivallisen pisteliäästi, mutta ilman katkeruutta — niin et siis enää tule pakenemaan tuolle kirotulle paalulaiturille… Eikö niin?
Hän lähestyi Giorgiota, tarttui hänen päähänsä, puristaen käsillään hänen ohimokaan ja katsoi häntä syvälle silmiin.
— Tunnusta minulle, että sentähden menet sinne — hän mutisi pehmein äänin, ikäänkuin kehoittaakseen häntä ripittäytymään.
— Minkätähden? — Giorgio kysyi, tuntien samaa tunnetta, joka esiintyy silloin kun ihminen kalpenee.
— Peläten minun suudelmiani.
Hän lausui nämä sanat hitaasti melkein punniten tavuita ja äkkiä omituisen kirkkaaksi muuttuneella äänellä. Ja hänen katseessaan oli kuvaamaton intohimon, ivan, julmuuden ja ylpeyden sekoitus.
— Eikö se ole totta? — hän lisäsi. — Eikö se ole totta?
Hän puristi edelleen käsillään hänen ohimoitaan; mutta vähitellen eksyivät hänen sormensa hänen hiuksiinsa, leikittelivät kevyesti hänen korvillaan, siirtyivät niskaan, jaellen tuollaista hyväilyä, jonka alalla hän oli tullut voittamattomaksi mestariksi.