— Eikö se ole totta? — hän toisti, ja tähän toisteluunkin hän kätki hyväilevää imartelua, saaden ääneensä sellaisen väreen, jonka kokemuksesta tiesi tehoisasti hurmaavan rakastajaansa. — Eikö se ole totta?
Giorgio ei vastannut; hän sulki silmänsä; hän antautui alistuen; hän tunsi elämän pakenevan, maailman häviävän.
Taaskin oli noiden laihojen käsien yksinkertainen kosketus hänet voittanut; taaskin oli naisvihollinen riemuiten osoittanut valtaansa häneen nähden. Hän näytti tahtovan sanoa Giorgiolle: — Sinä et voi minulta päästä pakoon. Tiedän, että minua pelkäät. Mutta sinussa herättämäni himo on voimakkaampi pelkoasi. Eikä minua mikään hurmaa enempää kuin se, että silmistäsi ja hermosäikeitesi värähdyksestä huomaan tuota pelkoasi. —
Lapsellisessa itsekkäisyydessään hän ei vähääkään näyttänyt aavistavan aikaansaamaansa vahinkoa, sitä hävitystyötä, jota lakkaamatta ja pysähtymättä teki. Tottuneena rakastettunsa omituisuuksiin, tottuneena hänen synkkämielisyyden kohtauksiinsa, hänen syvään ja mykkään mietiskelyynsä, äkilliseen levottomuuteensa, hänen kolkkoon, melkein raivokkaaseen hehkuunsa, hänen katkeroihin ja kaksimielisiin sanoihinsa — hän ei ymmärtänyt nykyisen tilan koko vakavuutta, jota itse hetki hetkeltä pahensi. Vähitellen eristettynä Giorgion sisäisen elämän yhteydestä — joskin tuo vaitelias mies ennen oli ylistänyt häntä tuon elämän hedelmöittäjättärenä — hän oli ensin vaistomaisesti, sitten tahallisesti ponnistanut kaikki voimansa vahvistaakseen aistillista valtaansa. Hänen uusi elintapansa raittiissa ilmassa, maaseudulla, veneessä, edisti hänen eläimellisten ominaisuuksiensa kehitystä, herätti hänen sairaalloisessa luonnossaan näennäistä voimaa ja tarpeen sitä ylenmäärin käyttää. Täydellinen joutilaisuus, vapaus kaikesta häiritsevästä, rakastetun alituinen läsnäolo, kesävaatteet, jokapäiväinen kylpy, kaikki uudet tavat olivat omiaan hienostamaan ja monistamaan hänen taitojaan, tarjoten hänelle lakkaamatta tilaisuuden niitä harjoittaa. Ja todella näytti siltä, kuin olisi hän nyt ottanut hirvittävää korvausta ensi päiviensä kylmyydestä, ensi kuukausien kokemattomuudesta, ja kuin olisi hän puolestaan tahtonut turmella sen, joka hänet oli turmellut.
Hän oli nyt tullut kovin kokeneeksi, varmaksi keinoistaan; hänellä oli äkillisiä päähänpistoja ja kevytmielinen sulo asennoissaan ja liikkeissään; hän oli joskus tarjoutuessaan niin hurjan raju, että Giorgion oli vaikea hänen muodostaan manata esiin tuon verettömän, haavoittuneen, tietämättömän ja kauhistuneena rohkeimpiin hyväilyihin alistuneen olennon kuvaa, joka oli tuottanut Giorgiolle tuon jumalaisen näyn, minkä tarjoaa voitokkaan intohimon valtaaman häveliäisyyden kuolintuska.
Mutta tässä naisessa itsessään paloi se sammuttamaton himo, jonka hän lemmityssään oli sytyttänyt. Ja itse hän tunsi tenhon vaikutuksia sitä herättäessään. Itsetietoisuus siitä, että hän tuhannesti erehtymättä oli harjoittanut valtaansa, hurmasi häntä; ja tämä hurmaus sokaisi hänet ja esti häntä näkemästä sitä suurta varjoa, joka hänen elinkautisvankinsa pään takana päivä päivältä pimenemistään pimeni. Se pelko, jonka oli havainnut hänen silmissään, nuo pakoyritykset, tuo huonosti salattu vihamielisyys ei häntä velvoittanut pidättyväisyyteen, vaan päinvastoin kiihoitti häntä. Tuo keinotekoinen harrastus tavattomuuksiin, yliluonnolliseen elämään, salaperäisyyteen, jonka Giorgio hänessä oli herättänyt, sai tyydytystä noista oireista, jotka ilmaisivat syvää mielen järkkyneisyyttä. Kerran oli himon, tuskan ja mustasukkaisuuden painama rakastajansa kaukaa kirjoittanut hänelle: — Onko tämä rakkautta? Ei suinkaan. Se on eräänlaista hirveätä sairautta, joka viihtyy ainoastaan minun olemuksessani ja joka aiheuttaa minun mielihyväni ja minun mielipahani. — Mielikseni uskon, ettei koskaan mikään muu ihmisolento ole tätä tunnetta tuntenut. — Ippolita oli ylpeä siitä, että oli voinut herättää sellaisen tunteen miehessä, joka oli niin erilainen kaikista muista hänen tuntemistaan miehistä; hän ihastui huomatessaan hetki hetkeltä yksinomaisen valtansa oudot vaikutukset tuohon sairaaseen mieheen. Eikä hän muuta tavoitellut kuin yksinvallan harjoittamista, kevytmielisyyden ja vakavuuden sekaista, vuoroin siirtyen leikistä väärinkäyttöön — kuten äskeisessä tilanteessa.
VII.
Joskus ajatteli Giorgio katsellessaan merenrannalla, vallan lähellä pehmeitä, vaarallisia aaltoja tuota naista, joka ei mitään aavistanut: — Voisin surmata hänet. Usein hän koettaa oppia uimaan, nojaten minuun. Voisin helposti vedessä tukehuttaa hänet, kuollettaa hänet. Rikos näyttäisi tapaturmalta. Silloin vasta, vihollisen ruumiin ääressä voisin ratkaista arvoituksen. Jos hän tänään on olemassaoloni keskipiste, mikä muutos tapahtuisikaan huomenna hänen kadottuaan? Olenhan monasti tuntenut vapautumista ja rauhaa, kuvitellessani häntä kuolleeksi ja ainaiseksi hautaan suljetuksi. Minä voisin kenties pelastaa itseni, valloittaa takaisin elämän, jos saattaisin perikatoon viholliseni, jos raivaisin pois esteen. — Hän viipyi tässä ajatuksessa; hän koetti luoda itsestään kuvan vapaassa ja rauhallisessa tulevaisuudessa, vapaana rakkaudesta, ja mielihyvän tuntein hän kuvaili lemmittyään haaveelliseen kuolinvaippaan verhottuna.
Vedessä Ippolita oli pelkuri. Hän ei koskaan rohjennut uida kauemmaksi, kuin missä jalkansa ylettyivät pohjaan. Äkillinen kammo kouristi häntä, jos hän jälleen kohotessaan pystyasentoon ei heti tuntenut pohjaa jalkojensa alla. Giorgio houkutteli häntä kauemmaksi, luvaten häntä tukea, ulommalle karille, yksinäiselle, paadelle joka oli lähellä rantaa, noin parikymmentä uimaotetta varmaa uima-aluetta kauempana. Aivan pieni ponnistus oli tarpeen, jos mieli sinne saapua.
— Rohkeutta! — hän huusi hänelle, kehoitellen häntä. — Et voi oppia mitään, ellet mitään uskalla. Minä pysyttelen vieressäsi.