Näin hän kietoi hänet murhatuumillaan; sisäisesti hän värisi joka kerta, kun hän uimaretkien lomissa huomasi, kuinka äärettömän helposti hän olisi voinut muuttaa ajatuksensa teoiksi. Mutta tarpeellinen jäntevyys häneltä katoamistaan katosi. Ja hän tyytyi vastaiseksi siihen, että vaati sattumaa ottelulle, ehdoittamalla Ippolitalle tuota uhkapeliä. Silloisessa uupumustilassaan hän itse olisi joutunut vaaraan jos Ippolita pelästyksissän olisi takertunut häneen. Mutta tämä mahdollisuus ei karkoittanut hänen tuumaansa; päinvastoin se kiihoitti hänen intoansa.
— Rohkeutta! Kuten näet, on tuo luoto niin lähellä, että melkein saa siitä kiinni, kun ojentaa kätensä. Sinun ei ollenkaan pidä ajatella pohjaa. Sinun tulee levollisesti uida minun rinnallani. Siellä voit levätä. Voimme istuutua sinne ja poimia koralli-sammalia… Tahdotko? Rohkeutta!
Vaivoin hän sai mielenkiihoituksensa salatuksi. Ippolita taisteli, häälyi pelon ja halun välillä.
— Entä jos voimat pettävät, ennenkuin olen perillä?
— Silloin minä sinua autan?
— Ja jos eivät sinun voimasi riitä?
— Ne riittävät. Etkö näe, kuinka lähellä tuo luoto on?
Hymyillen Ippolita antoi vettä valuvista sormistaan muutaman vesipisaran tippua huulilleen.
— Kuinka se on karvasta! — hän sanoi, vääntäen suutaan. Sitten hän voitti viimeisen arkailunsa ja päätti ryhtyä yritykseen.
— No niin! Olen valmis.