Hänen sydämensä ei sykkinyt niin rajusti kuin kumppaninsa. Vesi kun oli vallan tyyni, melkein liikkumaton, olivat ensi liikkeet helpot. Mutta äkkiä hän, kokematon kun oli, alkoi hätäillä ja väsyä. Ja tuskin hän tehtyään väärän liikkeen oli saanut vähän vettä suuhun, kun joutui kauhun valtoihin; hän huusi, hosui ympärilleen ja sai vielä enemmän vettä suuhun.
— Auta, Giorgio! Auta!
Vaistomaisesti Giorgio hyökkäsi häntä kohti, kohotti noita käsiä, jotka heti suonenvedon tapaisesti takertuivat häneen. Hän joutui kokonaan hänen otteensa, hänen painonsa alaiseksi; ja äkkiä hän näki uneksimansa lopun edessään.
— Älä pidä minusta kiinni noin! — hän huusi. Hellitä, jätä toinen käsivarteni vapaaksi!
Ja raaka elämänvaisto antoi hänelle voimaa. Tavattomasti ponnistaen hän voitti tuon lyhyen välimatkan; ja vallan uupuneena hän sai kiinni luodon laidasta.
— Pidä kiinni minusta! — hän huusi Ippolitalle, kun ei voinut nostaa häntä ylös.
Kun Ippolita huomasi itsensä pelastuneeksi, hän sai tarpeelliset voimat liikuntaan; mutta heti kun hän läähättäen ja vettä valuen oli laskeutunut istumaan luodolle, hän purskahti nyyhkytyksiin.
Hän itki rajusti, lapsellista itkua, joka ei hellyttänyt, vaan joka suututti rakastajaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt hänen itkevän niin katkerasti, silmät niin turvottuneina ja punaisina, suu niin vääntyneenä. Hän näytti Giorgiosta rumalta ja naurettavalta. Hän tunsi vihansekaista katkeruutta häntä kohtaan, ja tämän katkeruuden pohjalla piili melkein närkästystä siitä, että oli tehnyt tuon ponnistuksen, että oli pelastanut hänet. Hän kuvitteli häntä hukkuneeksi, mereen kadonneeksi; hän muisteli sitä hetkeä, jolloin näki hänen katoavan; ja sitten hänen kuvitteli julkisen surunsa merkkejä, ryhtiänsä ruumiin ääressä, jonka meri olisi rannalle luonut.
Ihmetellen, että hänet näin lohdutuksetta jätettiin kyyneltensä valtaan, Ippolita kääntyi Giorgioon päin. Hän ei enää nyyhkyttänyt.
— Mitä minun nyt pitää tehdä? — hän kysyi — taaskin palatakseni rannalle?