— No kantakaa se ainakin tuonne varjoon ratavallin luo.
Itsepintaisesti toisti vartija:
— Sitä ei saa liikuttaa.
Mitä surkeinta oli tuo hento eloton olento, kiviselle rannalle laskettuna, tuon välinpitämättömän, tylsämielisen ihmisen vartioimana, joka aina toisti kertomuksensa samoilla sanoilla ja yhä teki saman liikkeen heittäessään kiven veteen.
— Tuonne asti.
Joukkoon tuli lisää käyränenäinen, harmaasilmäinen, ankarasuinen eukko: hukkuneen pojan toverin äiti. Hänessä ilmeni jonkunmoinen epäluuloinen levottomuus, ikäänkuin hän olisi pelännyt poikaansa syytettävän. Hän puhui täynnä katkeruutta ja osoittautui melkein vihaiseksi uhrille.
— Se oli hänen kohtalonsa. Jumala sanoi hänelle: Mene mereen ja kuole!
Hän huitoi rajusti käsillään.
— Miksi hän menikään, kun ei osannut uida?
Vieras lapsi, kipparin poika, toisti täynnä halveksumista: