— Mitä on tapahtunut?
Koolla olevat miehet tervehtivät häntä ja tekivät tilaa. Yksi vastasi:
— Erään äidin poika on hukkunut.
Somerikolle ojennettu pieni liikkumaton ruumis tuli näkyviin. Se oli kahdeksan- tai yhdeksänvuotias vaaleaverinen, hento poikanen. Patjan asemesta he olivat käärineet kokoon hänen huonot vaatteensa ja asettaneet ne pään alle: paidan, siniset housut, punaisen vyön, pehmeän huopahatun. Hänen sinervistä kasvoistaan pisti esiin pystynenä, niissä eroitti kuperan otsan pitkät ripset, puoliavoimen suun, punasinervät huulet ja näiden välissä leveiden rakojen eroittamat valkohohteiset hampaat. Hänen kaulansa oli ohut ja heikko, kuin kuihtunut korsi, ja pienten poimujen uurtama. Olkanivelet olivat heikot; käsivarret hinterät ja untuvan peittämät kuin lintujen poikasilla. Kylkiluut erottuivat selvästi; napa oli esillä kuin iso solmu. Hieman turvonneet jalat olivat kellervät, samoin kuin kädet; ja pienet kädet olivat känsäiset ja syylien peittämät, valkoiset kynnet alkoivat tummentua. Vasemmalla käsivarrella lanteilla ja säärillä näkyi punaisia pilkkuja. Tämän viheliäisen ruumiin kaikki yksityiskohdat, jähmettyneinä kuolon jäykkyyteen, saivat Giorgion silmissä tavattoman merkityksen.
— Kuinka hän hukkui? Missä? — kysyi Giorgio hiljaa.
Liinavaatteisiin puettu mies alkoi kärsimättömän näköisenä kertomuksensa, joka hänen kenties liian moneen kertaan jo oli täytynyt toistaa. Hänellä oli neliskulmaiset, eläimelliset kasvot, harjaiset kulmakarvat ja leveä, raaka, julma suu. — Poika oli ajanut lampaat kotia, oli ottanut mukaansa aamiaisensa ja oli toisen seurassa lähtenyt uimaan. Tuskin hän oli kastellut jalkansa, kun kaatui ja hukkui. Toverin huutoihin oli joku ylhäältä talosta rientänyt apuun ja oli vetänyt pojan kuolleena ylös, upoten ainoastaan polviin asti veteen. Hän oli asettanut hukkuneen päälle seisomaan, jotta vesi olisi valunut ulos suusta, mutta turhaan. — Osoittaakseen kuinka kauas poloinen oli ehtinyt, otti mies kiven ja viskasi sen veteen.
— Tuonne asti, kolmen käsivarren päähän rannasta!
Meri syvässä hiljaisuudessaan hengitti vallan pienen vainajan pään kohdalla. Mutta aurinko paahtoi vahvasti somerikkoa; ja jotain armotonta lankesi tuolta leimuavalta taivaalta, tuolta ankaralta todistajalta, kalpean ruumiin yli.
— Miksi ette — sanoi Giorgio — kanna sitä varjoon, taloon, vuoteeseen?
— Sitä ei saa liikuttaa — näin lausui vartija — ennenkuin tuomioherrat tulevat.