Giorgio, joka tunsi sydämensä kouristuvan kokoon, huusi:
— Mutta kantakaa hänet toki varjoon, taloon, jotta ei äiti näe häntä näin alastomana kivikolla, päivänpaisteessa!
Järkähtämättömän itsepäisenä vastusti vartija:
— Häneen ei saa koskea. Häntä ei saa liikuttaa, ennenkuin tuomioherrat tulevat.
Läsnäolijat katsoivat oudoksuen vieraaseen, Candian vieraaseen. Heidän lukunsa lisääntyi lisääntymistään. Eräät asettuivat akasioita kasvavalle rautatien penkerelle; toiset kiipesivät niemen jyrkän kallion huipulle. Muutamat kookkailla kalliolohkareilla olevat ruokovenheet hohtivat kullalta tuon korkean jyrkänteen juurella, joka vastapäätä meren ääretöntä aavikkoa näytti jättiläis-tornin rauniolta.
Äkkiä ääni kuulutti ylhäältä:
— Tuossa hän on!
Toiset äänet seurasivat:
— Äiti! Äiti!
Kaikki kääntyivät; muutamat tulivat alas penkereltä; kalliolla olijat tunkeutuivat esiin. Kaikki vaikenivat odotuksissaan. Vartija peitti ruumiin liinalla. Meri hengitti tuskin kuuluvasti, akasiat suhisivat tuskin havaittavasti. Ja äänettömyyden vallitessa eroitti nyt lähestyjän huudon.