Äiti tuli rantaa pitkin, päivänpaisteessa, valittaen. Hänellä oli yllään lesken surupuku. Ruumis kumarassa hän hoiperteli eteenpäin hietikolla, huutaen:
— Poikani! Poikani!
Hän kohotti kätensä taivasta kohti, sitten hän löi niillä polviinsa, huutaen:
— Poikani!
Yksi hänen vanhemmista pojistaan, joka paiseen vuoksi oli käärinyt kaulaansa punaisen huivin, seurasi häntä kuin mielipuoli, pyyhkien kyyneleitään käden selällä.
Äiti juoksi rantaa pitkin, kumarassa, polviaan piesten, suoraa päätä kuolinpeitettä kohti. Kun hän kutsui vainajaa, lähti hänen suustaan ääniä, jotka eivät enää olleet ihmisääniä, vaan hurjan nartun ulvontaa. Kuta lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän hän kyyristyi kokoon, hän ryömi melkein nelinkontin, kunnes perille saavuttuaan kirkuen heittäytyi peitteen yli.
Hän nousi jälleen. Karkealla mustuneella kädellään, joka kertoi kovasta työstä — hän paljasti ruumiin. Hän katseli sitä muutaman hetken liikkumattomana, melkein kivettyneenä. Sitten hän koko äänensä voimalla huusi moneen kertaan selvästi, kuin vainajaa herättääkseen:
— Poikani! Poikani! Poikani!
Nyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä. Polvistuneena hän rajusti nyrkeillään pieksi kupeitaan. Hän käänsi muukalaisiin yltympärillä epätoivoiset katseensa. Hän näytti raivonsa lepohetkenä kokoovan itseään.
Ja sitten hän viritti laulun.