Hän lauloi tuskaansa nuotilla, jonka poljenta alinomaan kohosi ja laski, kuin sydämentykytys.
Se oli tuo ikivanha surulaulu, jota naiset Abruzzon vuoristossa ammoisista ajoista ovat laulaneet lähisukulaistensa maallisten jäännösten ääressä. Se oli pyhän surun sävelrikasta kieltä, joka vaistomaisesti olemuksen syvyyksistä elvytti esille tuon periytyneen sävelmän, johon vanhanajan äidit vuodattivat tuskansa.
Hän lauloi laulamistaan:
— Aukaise silmäsi, nouse ja astu, poikani! Kuinka kaunis olet! Kuinka kaunis olet!
Hän lauloi edelleen:
— Leipäpalan vuoksi olen sinut hukuttanut. Leipäpalan vuoksi olen saattanut sinut teurastuspölkylle, poikani! Sitävarten olen sinut kasvattanut!
Mutta käyränenäinen vihainen vaimo keskeytti hänet!
— Ethän sinä toki ole häntä hukuttanut. Se oli hänen kohtalonsa. Et sinä ole häntä vienyt teurastuspölkylle. Sinä olet antanut hänelle keinot toimeentuloon.
Ja osoittaen kumpua, missä oli se talo, joka oli ottanut lapsen palvelukseensa, hän lisäsi:
— Häntä pidettiin tuolla kuin neilikkaa korvan takana.