Vastapäätä oli vainajan veli polvillaan; ja hän nyyhkytti surua tuntematta ja katseli ajoittain ympärilleen, kasvot äkkiä välinpitämättöminä. Toinen poika, vanhin, istui matkan päässä kiven varjossa; kasvot käsien peitossa hän teeskenteli surua. Naiset, jotka yrittivät lohduttaa äitiä, kumartuivat osanottoa ilmaisten hänen puoleensa ja säestivät surulaulua valituksin.
Äiti lauloi:
— Miksi poistin sinut kotoani? Miksi ajoin sinut surman suuhun?
Kaiken olen tehnyt, ravitakseni poikiani; kaiken, kaiken, kaiken. Ja
leipäpalan vuoksi olen sinut menettänyt! Näin piti sinun elosi päättyä!
He ovat sinut hukuttaneet, poikani!
Silloin koukkunenäeukko vihanvimmassa nosti hameensa, juoksi veteen polvia myöten ja huusi:
— Katso! Tässä se tapahtui. Katso. Vesi on kuin öljyä. Se on todiste, että hänen oli määrä näin kuolla.
Parilla loikkauksella hän palasi rannalle.
— Katso! — hän toisti näyttäen syviä jälkiä, mitkä mies, joka oli noutanut ruumiin vedestä, oli painanut somerikkoon. — Katso!
Sekavana äiti katsahti sinne. Mutta hän ei näyttänyt näkevän, ei kuulevan mitään. Hänen epätoivoisia tuskanpurkauksiaan seurasi lyhyitä vaitioloja, melkein tajuttomuudentiloja. Hän vaikeni; hän kosketteli koneellisesti säärtään, jalkaansa; hän pyyhki kyyneleensä mustalla esiliinallaan; hän näytti rauhoittuvan. Äkkiä uusi kohtaus pani hänet vapisemaan ja heitti hänet ruumiin yli.
— Enkä minä voi sinua kantaa pois! En voi sinua näillä käsivarsillani kantaa kirkkoon! Poikani! Poikani!
Hän kosketteli häntä päästä jalkoihin, hän hyväili häntä hellästi. Hänen huolestuttava rajuutensa lieveni äärettömäksi hellyydeksi. Hänen kuihtunut ja känsäinen työntekijä-kätensä kävi äärettömän pehmeäksi, kun hän silitti pojan silmiä, suuta ja otsaa.