— Kuinka kaunis olet! Kuinka kaunis olet!
Hän kosketteli hänen alihuultaan, joka oli käynyt vallan siniseksi, ja suuta; ja kun hän hiukan painoi, tunki siitä esiin valkea vaahto. Hän poisti hänen ripsistään muutaman ruohon, vallan varovasti, kuin olisi pelännyt, että se koskisi.
— Kuinka kaunis olet, äidin sydänkäpy!
Ripset olivat pitkät, hyvin pitkät ja vaaleat. Ohimoilla ja poskilla oli untuva, heleä kuin kulta.
— Etkö minua kuule? Nouse! Käy!
Hän otti pienen lakin, joka oli kulunut ja pehmeä kuin vaatetilkku. Hän katseli sitä ja suuteli sitä. Hän sanoi:
— Tahdon tehdä itselleni siitä taikaesineen ja aina kantaa sitä povellani.
Hän otti punaisen vyön ja sanoi:
— Nyt puemme vaatteet hänen yllensä.
Käyränenäinen vaimo, joka ei hievahtanut paikalta, yhtyi: