Ja naiset ympäröivät hänet ja vetivät hänet pois kallion siimekseen; he pakoittivat hänet istumaan ja valittivat hänen kanssaan.
Vähitellen katsojat hajaantuivat ja poistuivat. Ainoastaan muutamat lohduttajanaiset jäivät paikalle. Liinapukuinen mies ja tuomioistuimen herroja odottava välinpitämätön vartija jäivät niinikään. Puolipäivän aurinko paahtoi rantasoraa ja loi liinan häikäisevän valkeaksi. Vuoriniemi kuroitti auringonhehkua kohti toivotonta kuivuuttaan. Ääretön vihreä meri, huokui yhä tasaisesti. Ja näytti siltä kuin tämä vitkallinen hetki ei koskaan olisi loppunut.
Kalliolohkareen varjossa vastapäätä valkoista liinaa, joka peitti ruumiin jäykkiä jäseniä, jatkoi äiti valitustaan, laulaen kansansa vanhan ja uuden surun moninkertaisesti pyhittämää laulua. Ja tämä laulu tuntui loppumattomalta.
IX.
Palatessaan kotia kappelista, Ippolita oli kuullut tuon tapauksen. Elenan seurassa hän oli tahtonut mennä Giorgion luo rannalle. Mutta tultuaan synkän paikan läheisyyteen ja nähdessään rantakivillä valkeahohteisen liinapeitteen, hän oli tuntenut voimiensa pettävän. Kyyneltulvan valtaamana hän oli kääntynyt pois ja odotti kotona itkien Giorgion paluuta.
Häntä säälitti vähemmin pienokaisen kuolema kuin oma itsensä, ajatellessaan sitä vaaraa, jonka alaisena äsken uidessaan oli ollut. Ja vaistomainen, hillitön inho merta kohtaan syntyi hänessä.
— En enää tahdo kylpeä meressä; en tahdo että sinäkään siellä kylvet — hän intti Giorgiolle, melkein ankarana ja ilmaisten lujaa, muuttamatonta päätöstä. — En tahdo. Ymmärrätkö?
He viettivät sunnuntain loppuosan levottomina ylhäällä parvekkeella, katsellen rannalla olevaa vaikoista pilkkua. Giorgiolla oli ruumiin kuva niin selvänä mielessä, että se melkein tuntui elävältä. Ja korvissa kaikui äidin surulaulu. — Jatkoikohan äiti yhä valitustaan kalliolohkareen siimeksessä? Oliko hän jäänyt yksin meren ja kuolon seuraan? — Hengissä hän näki toisen äidin. Hän näki jälleen tuon aamuhetken toukokuulla siinä etäisessä talossa silloin, kun hän äkkiä oli tuntenut hänen elämänsä niin läheiseksi, melkein yhteenkuuluvaksi itseensä ja yhteisen veren salaperäiset siteet ja molempien yläpuolella liitelevän kohtalon surullisuuden. — Oliko hän enää koskaan kuolevaisin silmin hänet jälleennäkevä? Oliko hän enää saava nähdä tuon heikon hymyn, joka ei muuttanut ainoatakaan hänen kasvojensa piirteistä, mutta joka valoi hienon, mutta liiaksi haihtuvan toivon välkkeen kärsimyksen painamiin häviämättömiin uurteisiin? Saiko hän enää koskaan suudella tuota pitkää laihaa kättä, jonka hyväily erosi kaikista muista? — Ja uudelleen hän eli tuon menneen hetken, tuon kyynelten hetken: silloin kun hän ikkunan ääressä ollen hymyn välkkeen kautta oli saanut tuon kauhean ilmestyksen, kun hän vihdoin oli kuullut tuon rakkaan äänen, tuon ainoan, unhoittumattoman äänen täynnä lohdutusta, viisautta, täynnä anteeksiantoa, täynnä ääretöntä hyvyyttä; kun hän jälleen oli tuntenut tuon rakkautta uhkuvan, ihaillun olennon entisiltä ajoilta. Ja hän eli jälleen jäähyväishetken, kyynelettömän jäähyväishetken, joka kuitenkin oli ollut niin sanomattoman katkera, jolloin hän häveliäisyydestä oli valhetellut, kun petetyn äidin väsyneissä silmissä oli lukenut tuon ylen surullisen kysymyksen: — Kenen vuoksi sinä minut hylkäät? Ja kaikki entiset surut palasivat mieleen, ja syvästi järkyttävät kuvat: hänen riutuneet kasvonsa, hänen kyynelten kalvamat punettuneet silmänsä, turvottuneet luomensa, Cristinan lempeä sydäntäsärkevä hymyily, sairas, tylsämielinen lapsi, jolla oli liian iso, alati rinnalla roikkuva pää, höperön, makeisille person tädin aavekasvot… Ja äidin väsyneet silmät toistivat: — Kenen vuoksi sinä minut hylkäät?
Hän tunsi itsensä kuin pehmeän aallon läpitunkemaksi, hän tuntui raukeavan, uupuvan; hän tunsi epämääräistä tarvetta kumartaa alas otsansa, peittää kasvonsa syliinsä, tarvetta saada siveää hyväilyä, tarvetta tyhjentää kauan itseensä suljettu katkeruus, uinahtaa ja vähitellen menehtyä. Tuntui kuin koko hänen sielunsa veltostuminen äkkiä olisi auennut ja vironnut esiin.
Polulla kulki mies, joka kantoi päänsä päällä pientä valkoista kuusipuusta tehtyä ruumisarkkua.