— Tämä tulee olemaan pielukseni; sillä tahdon aina yöni levätä; sillä tahdon kuollakin.
Hän asetti tämän kalleuden somerolle poikansa pään kohdalle; sitten hän laski sille päänsä ja paneutui pitkäkseen kuin vuoteessa.
Molemmat, äiti ja poika, lepäsivät nyt kovilla kivillä, leimuavan taivaan alla, vallan lähellä surmaavaa merta. Ja hän lauloi nyt samaa laulua, joka aikaisemmin oli tuudittanut pienokaista kehdossa.
— Nouse, Riccangela! Nouse! — Kehoittivat naiset yltympäri.
Hän ei heitä kuullut.
— Poikani voi näin jäädä kiville lepäämään, ja minä en voisi? Minun poikani, paljailla kivillä!
— Nouse, Riccangela! Tule!
Äiti nousi. Vielä kerran hän hirvittävän tarkasti katseli vainajan pieniä tummenneita kasvoja. Vielä kerran hän koko äänensä voimalla huusi:
— Poikani! Poikani! Poikani!
Sitten hän itse liinalla peitti mykän ruumiin.