Jokainen heidän lempisäveltäjistään verhosi heidän kiihtyneen tunteellisuutensa ympärille erilaista tenhoa. Eräs Schumannin "Albumi-lehti" herätti heissä mielikuvan vanhasta, lujaan juurtuneesta rakkaudesta, joka levitti heidän ylitsensä kauneinten muistojensa verhon keinotekoisena taivaankupuna, jonka vähitellen hämmästyen ja alakuloisina näkivät vaalenevan. Chopinin Impromptu sanoi heille kuin unissa: — Yöllä, kun nukut povellani, yön vaietessa kuulen pisaran putoovan, hitaasti, tasaisesti, niin lähellä, niin kaukana! Kuulen yöllä pisaran putoovan sydämestäni; vuotava sydänvereni tippuu, kun sinä nukut, minä sen yksin kuulen. — Karkeita, purppuranpunaisia uutimia, synkkiä kuin rajaton intohimo, vuoteen ympärille, joka oli syvä kuin hauta, loihti esiin Eduard Griegin "Erotika", ja lisäksi se lupasi kuolon mykässä hekkumassa, sekä rajattoman valtakunnan, johon ovat koottuina kaikki maailman aarteet ja joka turhaan odottaa kadonnutta kuningastaan, puettuna purppuraan, surupurppuraan. Mutta "Tristan ja Isolde" oopperan etusoitossa purkautui rakkauden kuolonkaipuu hillittömän intohimoisesti esille, tyydyttämätön halu muuttui hävityksen huumaukseksi! — Juoda siellä sinun kunniaksesi ijäistä rakkautta, yhdessä kanssani tahtoisin vihkiä sinut kuolemalle. —
Ja tuo voimakas soinnosten pyörre kietoi heidät molemmat vastustamattomasti, kouristi heidät, tempasi heidät mukaansa, siirsi heidät "ihmevaltakuntaan".
Ei riittämättömän koneen ansiosta, joka ei kyennyt synnyttämään heikkoa kaikuakaan näistä sulosointuisista sävelvirroista, vaan esittäjän kaunopuheisuuden ja innostuksen avulla, Ippolita käsitti tämän traagillisen ilmestyksen koko suuremmoisuuden. Ja kuten kerran aution luostarikaupungin, hän nyt näki hengissä rakastettunsa sanojen herätyksestä tuon vanhan harmaan kaupungin, yksinäisenä baijerilaisten vuorten ympäröimänä, keskellä salaperäistä maisemaa, jonka yläpuolella leijaili samanlainen henki, jota Albrecht Dürer osasi sekavine kiekuraviivoineen manata piirroksiinsa ja kuviinsa.
Giorgio ei ollut unhoittanut vähäpätöisintäkään sivuseikkaa tältä ensimäiseltä hurskaalta toivioretkeltään tuohon ihanneteatteriin; kaikki sen tavattoman mielenliikutuksen yksityiskohdat hän osasi jälleen palauttaa mieleensä, jota oli tuntenut sinä hetkenä, jolloin suloiselta kummulta tuuhean lehtokujan päästä oli nähnyt ylimmälle taiteelle vihityn temppelin. Hänen henkensä edessä kohosi jälleen juhlallisen tilava, pilarien ja kaarien ympäröimä amfiteatteri ja salaperäisesti katettu orkesteri.
Täyden katsomon hämärässä ja hiljaisuudessa, kaikkien sielujen hämärässä ja haltioituneessa äänettömyydessä, kohosi näkymättömästä orkesterista huokaus, kajahti voihkina, hiljainen ääni puhui ensi houkuttelevasta kaihosta yksinäisyydessä, ensi epämääräisestä ahdistuksesta tulevaa tuskaa aavistettaessa. Ja tämä huokaus, ja tämä voihkina ja tämä ääni paisuivat hurjan huudon purkaukseksi, ne kertoivat unelman ylpeydestä, yli-inhimillisen kaihon kärsimyksestä, hirvittävästä ja leppymättömästä omistamisen halusta.
Hivuttavan rajusti, kuin tulipalo, joka äkkiä on syttynyt tuntemattoman kuilun partaalla, levisi himo, loimusi korkeammalle ja yhä korkeammalle, kaksinaisen elämän kaikkein puhtaimman henkisen olemuksen ravitsemana. Kaikki tempautui tämän sopusointuisen liekin huumauksen pyörteeseen; maailman ylevimmät seikat vavahtelivat tässä äärettömässä huumauksessa ja huokuivat siihen ilonsa ja salaisimmat kärsimyksensä, ne jalostuivat, hiukenivat. Mutta nyt kaikuivat vastustuksen ponnistukset, raikui taistelunviha taivaita tavoittelevan liekin hurjuudessa, ja näkymättömään esteeseen murtui äkkiä tuo suuri, eloisa sopusoinnun liekki, raukesi jälleen maahan, sammui, katosi. Suljetun katsomon hämärässä ja hiljaisuudessa, kaikkien sielujen väräjävässä äänettömyydessä nousi piiloitetusta orkesterista huokaus, voihkina raukesi, sammuva ääni puhui ijäisen yksinäisyyden surullisuudesta, ijäisen yön kainosta, jumalallisen unhoituksen alkutilasta.
Silloin kajahtaa toinen ääni, ääni todellisuudesta, ihmishuulilta, nuorena ja voimakkaana, surun, ivan ja uhan sekoitus, merimieslaulu kaikuu sen laivan maston huipusta, joka tuo kuningas Markelle vaaleatukkaisen iriläisen morsiamen: — Länteenpäin harhailee katse, itäänpäin kiitää laiva. Raikkaana puhaltaa tuuli kotimaata kohti: irlantilainen lapseni missä viivyt? Huokauksesiko paisuttavat purjeitani? Puhalla, puhalla, tuuli. Oi onnettomuutta, lapseni! Iriläinen neitonen, sinä hurja rakas tyttö! —
Tämä ainoa ääni kaikuu hiljaisuudessa tyynellä merellä; ja sillävälin Isolde liikkumattomana vuoteellaan näyttää syventyneen synkkään kohtalounelmaansa.
Näin alkoi draama. Se traagillinen henkäys, joka oli läpikäynyt alkusoiton, esiintyi taas ja katosi orkesterista. Äkkiä näyttäytyi velhojattaren hävityksen voima, joka suuntautui hänen valitsemaansa ja kuolemaan vihkimäänsä mieheen. Hänen vihansa purkautui esiin sokeiden luonnonvoimien koko raivolla, hän avuksi huusi kaikkia voimia taivaassa ja maan päällä häviöön syöksemään sen miehen, jota hän ei voinut omistaa: "Herää kutsuuni, sinä peloton voima, nouse siltä povelta, mihin olet piiloittaunut. Te epävakaat tuulet, kuunnelkaa tahtoani! Herättäkää horroksistaan tämä uninen meri, kiihoittakaa sen pohjalla uinuvaa ahneutta, näyttäkää sille sitä saalista, jota minä tarjoan! Lyökää laiva pirstoiksi, ja nielaiskaa pirstaleet. Teille, te tuulet, annan minä palkinnoksi kaiken, mikä elää ja hengittää. Tähystäjän varoitusta vastasi Brangänen aavistus. — Oi, Isolde, mitä onnettomuuksia, mitä häviötä aavistan! — Ja tuo lempeä ja hurskas nainen koetti tyynnyttää Isolden hurjaa raivoa. — Oi, Isolde, kerro minulle surusi, sano minulle salaisuutesi! Ja Isolde huusi: — Sydämeni pakahtuu — en voi hengittää, — aukaise uutimet täydelleen."
Tristan ilmestyy, hän seisoo käsivarret ristissä rinnalla ja katse suunnattuna meren etäisyyksiin. Maston huipussa ollen tähystäjä jatkaa lauluansa orkesterin nousevan aallon kannattamana. Voi, sinua, voi! — Ja Isolden katsellessa ritaria synkkä loiste silmissään, sukeltaa esiin kohtalollinen johtomotiivi, tuo hirvittävä rakkauden ja kuoleman vertauskuva, joka itseensä sulkee traagillisen tarinan koko merkityksen. Ja Isolden omilta huulilta kaikui tuomio: — Minun valitsemani, minun tuhoamani. —