Intohimo herätti hänessä murhahimon, veti esille hänen olemuksestaan olemassaololle vihamielisen vaiston, tarpeen hävittää, tuhota. Ollen suunniltaan vihasta, hän haki itsestään ja ulkopuolelta itseään salamantapaista voimaa, joka iskisi ja hävittäisi, jättämättä jälkeä. Hänen vihansa kiihtyi hänen nähdessään sankarin tyynenä ja liikkumattomana, vaikka hän tunsi synkän pilven kasaantuvan päänsä päälle, vaikka hän tiesi, että kaikki vastustus oli turha. Isolden suu täyttyi katkeran ivan sanoilla. — Mitä sinä ajattelet tuosta orjasta? — hän kysyi Brangänelta levottomasti hymyillen. Sanomalla sankaria orjaksi hän tahtoi julistaa itsensä hänen käskijättärekseen. — Sano hänelle, että käsken vasalliani pelkäämään minua, hallitsijatartaan, Isoldea. — Näin hän vaati häntä taisteluun elämästä ja kuolemasta. Synkkä juhlallisuus seurasi sankarin askeleita teltan kynnykselle, kun peruuttamaton hetki oli tullut, kun taikajuoma oli valmistettu pikariin ja kohtalo jo oli vetänyt kehänsä molempien elämän ympärille. Nojaten vuoteen laitaan ja kalpeana, kuin olisi kuume imenyt kaiken veren suonista, Isolde odotti häntä vaieten. Vaieten ilmestyy Tristan ovelle: molemmat ojentavat vartalonsa suoraksi. Ja orkesteri tulkitsee heidän sydäntensä sanomattoman tuskan.
Sinä hetkenä alkoi jälleen pyörteinen kohoaminen ylöspäin. Salaperäinen syvänne leimahti taas kuin tulinen pätsi ja heitti yhä korkeammalle kaikuvia liekkejään. — Sinä ainoa lohdutus ijäisessä taistelussa, sinä terveellinen unhoituksen juoma, tyhjennän sinut pelotta. — Ja Tristan nosti pikarin huulilleen. — Anna minulle toinen puoli! Sinun tähtesi juon sen! — huudahti Isolde ja tempasi pikarin hänen kädestään. Kultainen pikari putosi tyhjänä maahan. Olivatko he molemmat juoneet kuoleman? Täytyikö heidän kuolla? — Se oli äärimäisen ahdistuksen hetki. Mutta kuolinjuoma olikin lemmenjuoma, joka sytytti heissä ijäisen liekin. Liikkumattomina ja jähmettyneinä molemmat tuijoittivat toisiinsa, hakien toistensa silmistä sen kuoleman merkkejä, johon olivat itsensä vihkineet. Mutta uusi elämä, paljon voimakkaampi kuin edellinen, tunki läpi heidän säikeidensä, pani heidän valtimonsa voimakkaammin lyömään, paisutti äärettömästi heidän sydämiään. — Tristan! — Isolde! — He mainitsivat toistensa nimiä vuoroin; he olivat yksin; kaikki ympäriltä katosi; koko näkyvä maailma oli haihtunut; menneisyys oli poispyyhitty, tulevaisuus oli pimeyttä, johon ei edes heidän intohimonsa liekki voinut tunkea. He elivät; he kutsuivat toisiaan nimeltä, he tunsivat toisiinsa kohtalollista vetovoimaa, jota ei mikään maallinen voima voinut voittaa. — Tristan!— Isolde!
Intohimon sävelmä kohosi ja paisui, värähti ja huokaili, valitti ja lauloi sointuen myrskyn yhä hurjistuessa. Surullisena ja samalla iloisena se liiteli vastustamatta tuntemattomien riemujen huippuihin. — Vapaana maailmasta omistan sinut vihdoin, oi sinä, joka yksin täytät sieluni, rakkauden ylin hekkuma! —
— Eläös, eläös, kuningas Marke! Eläös! — huusi kansa, keskellä torvien toitotusta, tervehtien kuningasta, joka oli tullut rannalle vastaanottamaan vaaleatukkaista morsianta. — Eläköön Cornwall! —
Siinä oli rahvaan melua, alhaison hälinää, siinä loisti päivän häikäisevä valo. Valittu ja tuomittu kysyi, kohottaen katseensa, jota unelman himmeä pilvi verhosi: — Kuka lähestyy? — Kuningas. — Mikä kuningas? Kalpeana ja väristen kuningasmanttelin alla kysyy Isolde: — Missä olen? Vieläkö elän? Onko mahdollista, että vielä elän? — Suloisena ja hirvittävänä kohosi lemmenjuoma-motiivi, verhosi, sulki heidät hehkuviin, kehiinsä. Torvet raikuivat: — Terve Marke! — Terve Cornwall! Kauan eläköön kuningas! —
Mutta toisen näytöksen alkusoitossa ylen rajun ilon kaikki huokaukset, hurjan himon kaikki henkäykset, hurjan odotuksen värähdykset vuorottelivat, sekoittuivat. Naissielun kärsimättömyys levitti värähdyksensä yöhön, kaikkiin olentoihin jotka puhtaana suviyönä hengittivät ja valvoivat. Kaikille tuo huumautunut sielu lausui kehoituksensa, että he pysyisivät valveilla tähtien alla, että olisivat läsnä hänen rakkautensa juhlassa, hänen ilonsa hääpidoissa. Kirkastuen, himmeten, uppoamatta liiteli kohtalollinen sävel sulavalla ja levottomalla valtamerellä. Salaisen orkesterin aalto, ihmisrinnan hengityksen kaltaisena paisui, kohosi, vaipui taas noustakseen, ja vielä vaipuakseen ja lopulta hiljetäkseen.
— Kuuletko? Minusta tuntuu, kuin melu häipyisi etäisyydessä. — Isolde kuuli ainoastaan intohimonsa synnyttämiä ääniä. Öisen metsästysretken torvet kaikuivat metsässä, selvinä, lähellä. — Se on vaan lehtien pettävää kahinaa, joita tuuli kisaillessaan liikuttaa… tämä pehmeä ääni ei lähde torvista. Se on lähteen lirinää, joka pulppuilee hiljaisessa yössä… Hän kuuli ainoastaan ne hyväilevät äänet, jotka hänessä syntyivät intohimostaan, mikä synnytti sekä entisen että uuden lumouksen. Samoin kuin haltioituneessa naisessa, muuttuivat metsätorvien toitotukset lumouksesta, ne sulautuivat metsän lukemattomiin ääniin, kesäyön salaperäiseen kaunopuheisuuteen. Kaikki nämä himmentyneet äänet, kaikki hienot houkutukset kiehtoivat kaihomielisen naisen ja panivat hänet aavistamaan tulevan hetken hurmausta; ja sillävälin Brangäne varoitti, rukoili aavistuksensa pelossa: — Oi anna suojelevan soihdun valaista! Anna sen valon osoittaa sinulle uhkaava vaara! — Mutta ei mikään kyennyt valaisemaan himon sokeutta. — Vaikkapa se olisi elämäni soihtu, niin pelotta minä sen sammuttaisin. — Äärimäisen halveksumisen liikkein, ylpeänä ja pelottomana Isolde paiskasi soihdun maahan; hän tarjosi oman elämänsä ja valittunsa elämän kohtalonomaiselle yölle; hän astui hänen kanssaan ainaiseksi pimeyteen.
Silloin mitä juovuttavin inhimillisen intohimon runoelma kohosi voitokkaana pyörteenä, saavuttaen ihastuksen huiput. Se oli ensimäinen raju syleily, riemun ja ahdistuksen sekainen, jonka aikana yhtymään halukkaat sielut kohtasivat ruumiidensa voittamattoman esteen. Se oli ensimäinen katkeruudentunne sitä aikaa kohtaan, jolloin ei vielä ollut rakkautta, ja tyhjää ja turhaa menneisyyttä kohtaan. Se oli viha vastustavaan valoon, petolliseen päivään, joka enensi joka tuskan, joka nosti kaikki erehdyttävät näennäisyydet, joka suosi ylpeyttä ja polki hellyyttä. Se oli ylistyslaulu ystävälliselle yölle, hyväntekevälle varjolle, jumalaiselle mysteriolle, missä aukenivat sisäisten näkyjen ihmeet, missä kuuluivat kaukaisten maailmojen äänet, missä kukoistivat ihanteelliset kukat nuokkumattomien varsien päässä. — Kun aurinko on pimennyt povessamme, onnellisuuden tähdet levittävät hymyileviä säteitään. —
Ja orkesterissa uhkui täysi kaunopuheisuus, lauloivat kaikki ilot, itkivät kaikki surut, joita ikinä ihmisääni on ilmaissut. Symfonisista syvyyksistä sukelsivat melodiat esille, paisuivat, keskeytyivät, sulautuivat yhteen, erosivat, katosivat, jälleen esiintyäkseen. Jonkunlainen yhä kiihtyvämpi ahdistus värisi joka soittimessa, kuvaten jatkuvaa ja yhäti turhaa ponnistusta kohti saavuttamatonta. Kromaatillisissa sävelsarjoissa ilmeni aarteen hurjaa tavoittelua, aarteen, joka alati pakeni, vaikka se välkkyi läheltä. Äänilajien, rytmin, tahdin, synkoopien vaihtelussa kuvastui uupumaton etsintä, ääretön palava kaiho, yhä petetyn, mutta koskaan sammumattoman halun pitkä kidutus. Eräs motiivi, ijäisen omistuksen pettäväisyydestä, epätoivoisen halun symbooli, palasi yhtenään julman itsepintaisesti; se laajeni, se hallitsi, milloin kirkastaen soinnosaaltojen harjat, milloin pimentäen ne traagilliseen varjoon.
Lemmenjuoman hirvittävä voima vaikutti molempien jo kuolemaan vihittyjen rakastavien sieluun ja ruumiiseen. Ei mikään voinut sammuttaa tai lieventää tätä turmiollista hehkua; ei mikään muu kuin kuolema. Molemmat olivat turhaan koettaneet kaikkia hyväilyjä, olivat turhaan koonneet kaikki voimansa yhtyäkseen viimeiseen syleilyyn, omistaakseen toisensa viimeisen kerran, sulautuakseen yhdeksi ainoaksi olennoksi. Heidän hekkumanhuokauksensa vaihtuivat tuskannyyhkytyksiin. Ylipääsemätön este asettui molempien väliin, eroitti heidät, teki heidät vieraiksi ja yksinäisiksi. Heidän ruumiillisessa olennossaan, heidän elävässä persoonassaan piili este. Ja salainen viha syntyi molemmissa: tarve kukistaa toisensa, saada toisensa raukeamaan tyhjiin; tarve kuollettaa ja kuolla. Hyväilyssäkin he huomasivat mahdottomuuden voittaa aistiensa aineelliset rajat. Huulet kohtasivat huulia ja pysähtyivät. — Mikä muu — sanoi Tristan — häviääkään kuolemassa kuin se, mikä meitä eroittaa, kuin se, mikä estää Tristania ijäti rakastamasta Isoldea, elämästä ainiaasti yksin häntä varten? — Ja jo he astuivat äärettömään varjoon. Todellisuus katosi. — Näin — sanoi Tristan — me kuolemme, kun emme tahdo elää muuta kuin rakkautta varten, eroittamattomina, aina yhdessä, nimettöminä rakkauden helmassa. — Sanat erosivat selvästi orkesterin pianissimosta. Uusi ihastus valtasi molemmat rakastavat ja nosti heidät ihmevaltakunnan kynnykselle. He nauttivat jo ennakolta tyhjiinraukeamisen autuudesta, he tunsivat itsensä jo vapautuneiksi persoonallisuuden taakasta, tunsivat olemuksensa ylentyvän ja hajaantuvan loppumattoman ilon ilmapiiriin. — Loppumatta, heräämättä, pelkäämättä, nimetönnä…