— Varokaa! Varokaa! Yö väistyy jo päivän edeltä — muistutti Brangäne, näkymättömänä ylhäältä. — Valvokaa! Ja aamutuulen kylmä viima puhalsi läpi puiston, herättäen kukat. Aamukoiton kylmä valo kohosi hitaasti himmentäen tuikkivat tähdet. — Varokaa!
Turhaan uskollinen vartija varoitti. He eivät kuunnelleet; he eivät voineet, eivät tahtoneet herätä. Päivän uhatessa he syventyivät yhä enemmän siihen pimeyteen, minne ei koskaan valonsäde voinut tunkea. — Verhotkoon meidät ijäinen yö! — Ja soinnosten pyörre kohosi, kietoi heidät hurjiin kiehkuroihinsa, siirsi heidät kaihonsa maille, sinne, missä ei mikään ahdistus tukehuttanut rakastavan sielun hehkua, missä olivat ulkopuolella kaikkea ikävöimistä, kaikkea tuskaa, kaikkea yksinäisyyttä, ylimmän unelmansa äärettömässä kirkkaudessa.
— Pakene, Tristan! — Näin huusi Kurwenal, seuraten Brangänea. Se oli äkillinen ja raaka hyökkäys, joka keskeytti intomielisen syleilyn. Ja orkesterin soittaessa lemmen-motiivia, metsästys-motiivi kaikui metallille kalskahtaen. Kuningas ja hovilaiset ilmestyivät. Tristan peitti avaralla vaipallaan Isolden, joka lepäsi kukkaisvuoteella: hän piiloitti hänet kaikkien katseilta ja päivänvalolta, merkiten tällä teollaan valtaansa ja osoittaen kieltämätöntä oikeuttaan. — Viimeisen kerran näen ilottoman päivän! Viimeisen kerran hän yhtyi, tyynenä ja lujana kuin sankari ainakin, otteluun ulkonaisten voimien kanssa, ollen nyt jo varma siitä, ettei mikään voinut muuttaa tai pysäyttää kohtalonsa kulkua. Kuningas Marken järkyttävän syvän surun purkautuessa hitaaseen ja syvään valituslauluun, hän vaikeni, liikkumattomana salaisine ajatuksineen. Ja viimein hän vastasi kuninkaan kysymyksiin: — Tätä salaisuutta en voi sinulle paljastaa. Sinä et koskaan voi tietää sitä, mitä kysyt. Lemmenjuoma-motiivi enensi salaperäisyyden himmeyttä ja korjaamattoman tapauksen vakavuutta. — Tahdotko seurata Tristania, Isolde? — hän kysyi kuningattarelta, yksinkertaisesti, kaikkien läsnäollessa. — Siinä maassa, minne aion lähteä, ei paista aurinko. Se on pimeyden maa, se on yön valtakunta, mistä äitini kerran minut lähetti, kun hänen synnyttämänään kuolemassa, minä kuolossa ensin näin valon… — Ja Isolde: — Sinne, missä on Tristanin synnyinmaa, tahtoo lähteä myös Isolde. Hän tahtoo seurata Tristania, lempeänä ja uskollisena, sitä tietä pitkin, jota hän osoittaa…
Ja tähän maahan lähti hänen edellänsä kuoleva sankari, petturi Melotin haavoittamana.
Kolmannesta alkusoitosta kohosi sitten näkynä tuo kaukainen ranta, karut ja autiot kalliot, joiden salaisiin syvänteisiin meri alinomaan vuodatti lohduttoman surunsa kyyneleitä. Legendan ja runouden salaperäinen usva verhosi kallion jäykät muodot, jotka haamoittivat epämääräisessä hämärässä tai sammuneessa illan hohteessa. Ja paimenpillin ääni herätti vireille eletyn elämän hämärät kuvat, ajan yöhön häipyneet muistot.
— Mitä sanoo vanha valitus? — huokaili Tristan. — Missä olen?
Paimen soitteli hauraaseen ruokoonsa häviämättömiä säveliä, jotka isänsä kautta aikojen olivat perinnöksi jättäneet; ja hän oli syvässä tietämättömyydessään vapaa levottomuudesta.
Ja Tristan, jolle nämä yksinkertaiset sävelet olivat kaiken ilmaisseet: — En jäänyt sinne, missä heräsin. — Mutta missä se olikaan? En voi sitä sinulle sanoa. En nähnyt aurinkoa, en maata, en asujamia: mutta mitä näin, en voi sinulle sanoa. Se oli siellä, missä aina olen ollut, minne ainaiseksi lähden: yleisen yön avaraan valtakuntaan. Yksi ainoa tiede on meille siellä suotu: jumalainen, ijäinen, alkuperäinen unhoitus! — Kuumehoure häntä kouristi; lemmenjuoman hehku poltti sisälmyksiä. — Oi, sitä, mitä minä kärsin, et sinä voi kärsiä! Tätä hirvittävää halua, joka minua raatelee, tätä leppymätöntä tulta, joka minua hivuttaa… oi, jos minä voisin sen sinulle sanoa; jos sinä voisit minua ymmärtää! —
Ja tietämätön paimen puhalsi pilliinsä. Sävel oli yhä sama: se puhui elämästä, joka ei enää ole, se puhui kaukaisista menetetyistä seikoista.
— Vanha ja vakava sävelmä — sanoi Tristan — valittavine sävelinesi sinä levottomana ennätit luokseni kun etäisinä aikoina minulle lapsena ilmoitettiin isän kuolo. Ja harmaassa, vielä levottomammassa hämärässä sinä minua hait, kun poikana kuulin äidin kuolon. Kun isäni minut siitti ja kuoli, kun äitini minut synnytti ja heitti henkensä, tuo vanha sävelmä saapui heidän korviinsa kaihoavana ja surullisena. Se kyseli minulta kerran ja se kyselee minulta vieläkin. Mitä kohtaloa varten minä synnyin? Tuo vanha sävelmä toistaa sitä yhä vielä: — Kaihoamaan ja kuolemaan! Kuolemaan kaihosta! — Ei, ei! Se ei ole merkityksesi… Kaihota, kaihota, kaihota kuoloon saakka, ei kaihosta kuolla! — Yhä voimakkaampana, yhä hellittämättömämpänä lemmenjuoma poltti hänen sisällään. Koko hänen olemuksensa nääntyi sietämättömässä himontuskassa. Orkesteri räiskyi ajottain kuin rovio. Silloin tällöin tuskan hurjuus pyyhkäisi sen läpi vihurin koko raivolla, kiihdyttäen liekkejä. Äkilliset huokaukset sitä värähyttivät; hirveät huudot siitä puhkesivat esille; tukahutetut nyyhkytykset siinä sammuivat. — Lemmenjuoma! Lemmenjuoma! Hirvittävä lemmenjuoma! Kuinka rajuna tunsin sen nousevan sydämestä aivoihin! Nyt ei ole mitään parannusta toivottavissa, ei mikään suloinen kuolema voi vapauttaa minua himon kidutuksesta. En mistään, en mistään tule löytämään lepoa. — — —