— Laiva laskee ankkurin! Isolde, Isolde tulee! Hän hypähtää rannalle! — näin huutaa Kurwenal tornin huipusta. Ja ilonsa hurmauksessa Tristan repi irti siteen haavastaan, yllyttäen vertaan virtoina valumaan, tulvimaan maahan, tahraamaan maailman punaiseksi. Isolden ja Kuoleman lähestyessä hän luulee kuulevansa valoa. — Kuulenhan valoa. Kuulevathan korvani valoa! Suuri sisäinen aurinko sokaisi hänet; kaikista hänen olemuksensa atoomeista lähti auringonsäteitä, ja kirkkaita sointuvia aaltoja myöten ne hajaantuivat kaikkeuteen. Valo oli musiikkia; musiikki oli valoa. — — —
Tristan oli viimein astunut "ihmevaltakunnan rajojen yli", hän oli viimein astunut ijäiseen yöhön. Ja Isolde, kumartuen elottoman tomun yli, tunsi sen taakan, joka vielä häntä rasitti, hitaasti katoavan. Kohtalonomainen sävelmä, muuttuneena kirkkaammaksi ja juhlallisemmaksi, vihki heidän yhtymisensä kuolemassa.
— — — Kaikki raukesi hänessä, palasi alkuperäiseen joustavuudentilaan, äärettömään alkeelliseen valtamereen, missä muodot syntyivät, mihin muodot katosivat, uudesti syntyäkseen. Orkesterissa muutokset ja vaihdokset tapahtuivat sävelestä säveleen, soinnoksesta soinnokseen, keskeymättä. Tuntui siltä, kuin kaikki oliot siinä olisivat hajonneet, olisivat muuttuneet aineettomiksi vertauskuviksi. Värit, joita ei koskaan oltu nähty hienoimpienkaan maallisten kukkien terälehdillä, melkein havaitsemattoman ohuet tuoksut siinä liitelivät. Ja houriva haltioitumus kohosi kohonemistaan. Muuttuneena Isolde astui voitonriemuisena ihmevaltakuntaan. "Kadota maailmansielun äärettömään sykintään, syventyä, häipyä, ilman tietoisuutta: se on ylintä hekkumaa!"
II.
Päivät pitkät molemmat erakot elivät tuossa suuressa kuvitelmassa, hengittivät tätä hehkuvaa ilmaa, ravitsivat itseään tällä kuollettavalla unhoituksella, he luulivat itse muuttuvansa, saavuttavansa korkeamman elämänmuodon; he luulivat olevansa musiikkidraaman henkilöiden kaltaisia jotka liikkuivat lemmenunelman huimaavassa korkeudessa.
Tuntuihan siltä, että hekin olivat juoneet lemmenjuoman. Kiduttihan heitäkin loppumaton halu. Kietoihan heidätkin irroittamaton side, ja kuulivathan hekin keskellä hekkumaa kuolintaistelun vavahdukset ja kuoleman huminaa!
Kuten Tristan kuunnellessaan paimenen puhaltamaa vanhaa sävelmää, löysi Giorgio tästä musiikista kärsimyksen välittömän ilmestyksen, jossa arveli vihdoin havainneensa oman sielunsa oikean olemuksen ja kohtalonsa traagillisen salaisuuden. Ei kukaan paremmin kuin hän voinut tunkea lemmenjuoman tarunomaiseen merkitykseen; eikä kukaan voinut niin kuin hän mitata tuon draaman sisäistä syvyyttä, jonka sankari oli kuluttanut voimansa. Eikä kukaan liioin voinut paremmin ymmärtää uhrin epätoivoisaa huutoa. Tuon hirvittävän juoman, joka tutustuttaa minut kärsimykseen, minä itse, minä itse olen valmistanut.
Hän alkoi nyt ne viettelykset, joiden tarkoitus oli syöstä hänen lemmittynsä kuolemaan. Hitaasti hän aikoi häntä siihen kehoittaa; hän tahtoi vetää hänet mukaansa salaperäiseen ja suloiseen perikatoon, tuona puhtaana, kirkkaana, tuoksuvana Adrianmeren kesänä. Tuo voimakas lemmen-motiivi, joka muodosti niin lavean ilmakehän Isolden muutoksen ympärille, oli vetänyt Ippolitankin tenhopiiriinsä. Alinomaan hän sitä toisti hiljaa tai äänekkäästi laulaen, kuin riemunhurmauksessa.
— Etkö sinä tahtoisi kuolla Isolden kuolemaa? — Kysyi Giorgio hymyillen.
— Tahtoisin — hän vastasi. — Mutta maan päällä ei kuolla siten.