— Entä jos minä kuolen? — Giorgio jatkoi, yhä vielä hymyillen.
— Silloin luulen, että minä kuolisin, mutta epätoivoon.
— Entä jos ehdottaisin, että kuolisit yhdessä minun kanssani, samalla tavoin, samaan aikaan?
Silmät maassa hän mietti muutaman hetken. Sitten hän sanoi ja katsoi viettelijäänsä katsein, missä piili koko elämän sulous:
— Miksi kuolla, kun sinua rakastan, kun sinä minua rakastat, kun ei mikään estä meitä elämästä kokonaan toisiamme varten?
— Sinua elämä miellyttää! — hän mutisi salatun katkerasti.
— Niin, elämä minua miellyttää — hän vakuutti melkein intohimoisesti sentähden, että sinä minua miellytät.
— Entä jos minä kuolisin? — hän toisti, hymyilemättä, ja tunsi sisimmässään taaskin vaistomaista vihamielisyyttä tuota kaunista hekkumallista olentoa kohtaan, joka hengitti ilmaa riemukkaasti.
— Sinä et tule kuolemaan — Ippolita vakuutti yhtä intomielisesti. —
Olet nuori. Miksi sinä kuolisit?
Hänen äänestään, hänen ryhdistään, koko hänen persoonastaan henki tavaton tyytyväisyys. Hän näytti sellaiselta, kuin ihmiset niinä hetkinä, jolloin heidän elämänsä, kaikkien voimien hetkellisen tasapainon vuoksi sointuen otollisiin ulkonaisiin olosuhteisiin, sopusuhtaisena soluu edelleen. Kuten aikaisemmin, hän nyt näytti puhkeavan kuin nuppu voimakkaassa meri-ilmassa, kesäillan virkeydessä, ollen tuollaisen ihanan kukan kaltainen, joka auringon laskiessa aukaisee terälehtensä.