Pitkän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä kuuli kuivuneiden lehtien kahinan tapaista meren pauhua rantakiviltä, Giorgio kysyi:
— Uskotko sinä kohtaloon?
— Uskon siihen.
Ippolita kun ei halunnut antautua siihen surumieliseen vakavuuteen, johon Giorgion sanat näyttivät johtavan, hän vastasi kevyesti, leikillisesti. Loukkautuneena Giorgio lisäsi katkerana:
— Tiedätkö, mikä päivä tänään on?
Tyrmistyneenä, levottomana hän kysyi:
— Mikä päivä?
Giorgio epäröi. Tähän hetkeen asti hän oli välttänyt muistuttamasta tuolle huonomuistiselle naiselle Demetrion kuolinpäivää, sillä yhä vahvemmaksi oli käynyt hänen vastenmielisyytensä lausua tuota puhdasta nimeä, manata esille tuota ylevää kuvaa sen kaikkeinpyhimmästä.
Hän tunsi, että hänen pyhä surunsa olisi saanut arkileiman, jos Ippolita olisi ottanut siihen osaa. Ja tämä tunne vakaantui hänessä, nyt kun hän tuollaisena julmana selkeydenhetkenä taas huomasi Ippolitassa himojen naisen, "aistillisuuden kukan", vihollisen. Hän hillitsi itsensä. Ja äkkiä väkinäisesti nauraen hän huudahti:
— Katsohan! Ortonassa vietetään juhlaa! — ja hän osoitti vihreässä etäisyydessä haamoittavaa merikaupunkia, josta leimahteli ilotulituksia.