— Kuinka omituinen sinä olet tänään! — sanoi Ippolita.
Sitten hän loi häneen tuollaisen omituisen katseen, joka oli hänelle tavallinen, kun tahtoi häntä rauhoittaa, ja lisäsi:
— Tule tänne, istu tähän viereeni…
Giorgio seisoi varjossa erään parvekkeelle johtavan avoimen oven ääressä. Ippolita istui ulkona rintanojaa vasten kumartuneena, ohut valkoinen hame yllä, somassa asennossa; hänen vartalonsa erosi meren taustasta, jolla vielä lepäsi iltaruskon kajastus, ja hänen tumma päänsä hohti kuin läpikuultava merivaha. Hän näytti vilvoittavan itseään, kuin olisi lähtenyt suljetusta tukehuttavasta huoneesta, myrkyllisten höyryjen raskauttamasta ilmasta. Giorgion silmissä hän näytti hajuvedellä täytetyltä pullolta, jonka sisällys haihtuu pois: hän antoi musiikin voiman synnyttämän ihanteellisen elämän virrata pois; hän vapautui vaivalloisista unelmista ja palasi alkuperäiseen eläimelliseen aistillisuuteen.
— Kuten aina — ajatteli Giorgio — kuten aina hän on vaan oppivaisena vastaanottanut ja omaksunut, mitä minä olen hänelle opettanut. Hänen sisäinen elämänsä on aina ollut teeskentelyä, ja on sitä vieläkin. Kun minun vaikutukseni loppuu, hän palaa jälleen oikeaan luontoonsa, hänestä tulee jälleen nainen, alhaisen aistinautinnon välikappale. Ei mikään kykene hänen olemustaan muuttamaan, ei mikään voi häntä jalostaa. Hänen suonissaan virtaa alhaison verta ja Herra tietää kuinka paljo perittyä halpamaisuutta. Mutta minäkään en koskaan voi vapautua siitä halusta, jota hän minussa herättää. Minä en koskaan voi karkoittaa häntä aistinauttimuksestani. Ja tästälähin en voi elää hänen kanssaan enkä ilman häntä. Tiedän, että minun täytyy kuolla. Mutta täytyykö minun jättää hänet seuraajalle?
Viha tuota aavistamatonta olentoa kohtaan ei ollut koskaan herännyt näin rajuna. Säälittä hän häntä runteli, katkeruutta uhkuen, joka häntä itseäänkin hämmästytti. Hän kosti kuin petoksesta, kuin kaiken kataluuden määrän voittaneesta vilpistä. Hän tunsi hukkuvan kateellista harmia, kun tämä upotessaan huomaa kumppanin vieressään, joka on pelastumaisillaan ja takertuu kiinni elämään. Hänen mielestään tämä vuosipäivä uudelleen vahvisti kuolemantuomion, jota piti välttämättömänä. Hänestä tämä päivä oli kuoleman Epifania-juhla. Ja hän tunsi, ettei enää ollut itsensä valtijas. Hän tunsi olevansa kokonaan tuon piintyneen päähänpiston valloissa, joka minä hetkenä tahansa saattoi houkutella hänet johonkin suunnattomaan ja samalla antaa hänen tahdolleen ratkaisevan teon sysäyksen.
— Täytyykö minun yksin kuolla? — hän toisti itsekseen, sekavien, rikoksellisten ajatusten salamannopeasti kiitäessä hänen aivoissaan: — Täytyykö minun yksin kuolla?
Hän vavahti, kun Ippolita kosketti hänen kasvojaan ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.
— Säikytinkö sinua? — hän kysyi.
Nähdessään Giorgion katoavan oviaukon yhä tummenevaan varjoon, Ippolita oli tavattoman levottomana rientänyt häntä syleilemään.