— Mitä sinä ajattelit? Mikä sinun on? Miksi sinä tänään olet niin omituinen?
Hän puhui hänelle imartelevana, ja vielä pitäen toista käsivartta kietoutuneena hänen kaulaansa, hän silitti hyväillen hänen ohimoitaan. Ja hämärässä Giorgio näki hänen valkeiden kasvojensa salaperäisesti loistavan, hänen silmiensä säteilevän. Raju vavistus kouristi hänet. — Sinä vapiset? Mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa?
Ippolita irtaantui hänestä, haki pöydältä kynttilän ja sytytti sen.
Huolestuneena hän lähestyi häntä ja tarttui hänen käsiinsä.
— Oletko sairas?
— Olen — hän sopersi — en voi tänään hyvin. Minulla on paha päiväni.
— Ippolita ei kuullut ensi kertaa hänen valittavan epämääräisiä kipuja, ruumiissa siirtyviä kumeita tuskia, vaivalloisia pistoksia ja syyhytyksiä, pyörrytyksiä ja painajaisia. Hän piti noita kipuja kuviteltuina, hänen tavallisesta alakuloisuudestaan ja liiallisesta mietiskelystään johtuvina. Eikä hän tuntenut parempaa parannuskeinoa niille kuin hyväilyt, naurun, leikkisyyden.
— Mikä sinun on?
— En voi sitä sinulle sanoa.
— Oh, minä tunnen tautisi syyn… Musiikki kiihoittaa sinua liiaksi.
Viikoksi herkeämme soittamasta.
— Emme todellakaan soita.