— Emme tästälähin ollenkaan.
Ja Ippolita meni pianon luo, sulki kannen, lukitsi sen ja piilloitti pienen avaimen.
— Huomenna alamme taas pitkät kävelymme, ja koko aamupäivän viivymme rannalla. Tahdotko? Tule nyt ulos kuistille.
Ja lempeästi hän veti hänet sinne.
— Katso, kuinka kaunis ilta! Kuinka kalliot tuoksuvat!
Ja hiipien kiinni häneen hän kuuluvasti veti sieramiinsa suolaista tuoksua.
— Meillä on täällä kaikki, ollaksemme onnelliset. Ja sinä… Kuinka tuletkaan pahoittelemaan, kun aika on ohi! Päivät kiitävät niin nopeasti. Melkein kolme kuukautta olemme jo eläneet täällä.
— Joko sinä ajattelet jättää minut? — kysyi Giorgio levottomana, epäluuloisena.
— En, en, en tällä hetkellä — hän vastasi rauhoittaen. — Mutta tämä pitkä poissaolo rupeaa käymään vaikeaksi selittää äidilleni. Juuri tänään sain kirjeen, joka kutsuu minut takaisin. Sinä tiedät, että hän tarvitsee minua. Kun minä olen poissa kotoa, menee kaikki hunningolle.
— Onko sinun siis mitä pikimmin palaaminen Roomaan?