— Ei. Voin vielä keksiä jonkun verukkeen. Sinä tiedät, että äitini luulee minun oleskelevan täällä erään ystävättären seurassa. Sisareni on auttanut minua tekemään petoksen todennäköisemmäksi ja hän tulee minua edelleenkin auttamaan, ja asia menestyy sitäkin paremmin, kun äitini tietää, että merikylvyt ovat minulle välttämättömät ja että minä viime vuonna niiden laiminlyönnin vuoksi, olin sairas… Muistatko? Vietin viime kesän sisareni luona Caronnossa; se oli kauhea kesä.
— Ja nyt?
— Varmaankin voisin vielä elokuuksi jäädä luoksesi ja kenties syyskuun ensi viikoksikin…
— Ja sitten?
— Ja sitten annat minun palata Roomaan, ja sinä seuraat minua sinne. Ja sitten neuvoittelemme, miten tulevaisuudessa tulee olemaan. Minulla on jo jotain mielessä…
— Mitä sitten?
— Sen sanon sinulle kyllä. Mutta nyt on aika syödä. Eikö sinulla ole ruokahalua?
Ateria oli valmis. Tavallisuuden mukaan pöytä oli katettu ulos parvekkeelle. Suuri lamppu oli sytytetty.
— Näetkö? — huudahti Ippolita, palvelijattaren tuodessa astian täynnä höyryävää keittoa pöytään — tämä on Candian tekoa.
Hän oli halunnut, että Candia seudun tavan mukaan valmistaisi heille maalaislientä; maukasta ruokalajia joka oli vahvasti höystetty inkiväärillä. Tuoksun kiihoittamana Ippolita jo muutaman kerran vanhusten asunnossa oli sitä maistellut. Nyt oli hänen tehnyt sitä mielensä.