Ja silmäillen Ippolitan vartaloa hän lisäsi:
— Entä sinä? — mitä sinä odotat?
Kiireisesti pakeni Ippolita, kiipesi taas portaita ylös ja asetti pullot pöydälle; kotvan hän oli kuin häpeissään, hieman hengästyneenä. Sitten hän pudisti päätään.
— Katso Ortonaa!
Hän viittasi kädellään tuohon juhlalliseen kaupunkiin päin, josta iloisuuden henkäys näytti tunkeutuvan heihin asti. Punerva hohde levisi ylängölle, kuin tulivuoren aukolle; ja tästä heijastuksesta nousi lakkaamatta lukemattomia tulilentureja syvään taivaansineen, järjestyen laajoiksi kehiksi, pannen kuvittelemaan merenpeiliin kuvastuvaa valaistua jättiläiskirkkoa.
— Avaamme myös makeislaatikon, — hän sanoi, Giorgion hääriessä samppanjapullon avaamisessa.
Kukilla, hedelmillä, makeisilla runsaasti katetulla pöydällä liipoittelivat yöperhot. Tulisen viinin vaahto roiskui pöytäliinalle.
— Onneksemme! — hän kilisti ja kohotti lasia lemmittyynsä päin.
— Rauhaksemme! — hän vastasi, ojentaen lasiaan.
Lasit kilisivät niin rajusti vastatusten, että särkyivät; ja kirkas viini läikkyi pöydälle ja kauniille meheville persikoille.