— Tuossa ne ovat! — huusi Ippolita, jo ollen aistillisen kiihoituksen alaisena. — Tuossa ne ovat, vielä kaksi!
Ja hän nosti niitä loimuavaa valoa kohti.
— Mennään nyt!
Juostessaan nauraen ylös, hän kolhaisi Candiaa vastaan. Hän pysähtyi ja katseli tuota kookasta estettä.
— Ole siunattu! — hän sanoi. — Sinä tulet synnyttämään jättiläisen.
Milloin?
— Oh, rouva, minä hetkenä tahansa — vastasi Candia — kenties jo tänä yönä…
— Tänä yönä?
— Tunnen jo hiljaista tuskaa.
— Kutsu minua. Tahtoisin auttaa sinua.
— Mitäpä sinä vaivautuisit. Onhan siinä äiti, jolla on ollut kaksikymmentä kaksi… — — Kaksikymmentä kaksi, hän toisti, ja hänen terveet hampaansa irvistelivät esiin.