Ippolitan lasi oli tyhjä.
— Juo toki! — kehoitti Giorgio, aikoen kaataa hänelle viiniä.
— Ei, kiitos — hän sanoi. — Juon kernaammin vettä, kuten aina. En huoli mistään muusta viinistä kuin samppanjasta… Muistatko Albanossa? Muistatko kelpo Pancrazion ilmettä, kun korkki ei tahtonut aueta, ja meidän täytyi turvautua korkkiruuviin?
— Alhaalla kirstussa kai vielä on pari pulloa jälellä. Noudan toisen tänne…
Ja Giorgio nousi äkkiä.
— Ei, ei; ei tänä iltana.
Hän tahtoi häntä pidättää. Mutta kun hän hankki lähtöä, sanoi Ippolita:
— Siinä tapauksessa minä tulen mukaan.
Ja iloisena ja kevein askelin hän meni hänen kanssaan portaita alas erääseen pohjakerroksen huoneeseen, joka oli muutettu ruoka-aitaksi.
Candia riensi kynttilä kädessä esille. He etsivät arkun pohjalta ja löysivät kaksi hopeakaulaista pulloa, viimeiset.