— Et toki. Jatka vaan, ole hyvä! Näethän, että sinua kuuntelen!
— Asuimme silloin Ripettassa, erään Angelini nimisen perheen talossa, johon meitä liitti vilpitön ystävyys. Saman talon alakerrassa asui Luigi Sergi, lankoni Giulion veli, ja Luigin vaimo Eugenia. Luigi oli lahjakas, ahkera, siivo mies; Eugenia nainen kaikkein pahinta sorttia. Vaikka hänen miehensä hyvin ansaitsi, hän aina pakoitti häntä uppoamaan velkoihin. Eikä tiedetty, millä tavoin tuo nainen tuhlaili kaikki nuo rahat… Ja ilkeät kielet kuiskailivat, että hän noilla rahoilla maksoi rakastajansa… Tämä vaimo oli hirvittävän ruma; ja hänen rumuutensa teki tämän inhoittavan huhun uskottavaksi. Sisareni oli, en oikein tiedä miten, tullut hyväksi tuttavaksi näiden ihmisten kanssa; hän meni usein alakertaan vetäen verukkeeksi lukevansa ranskaa Luigin kanssa. Äiti ei ollut siihen tyytyväinen, hänessä oli herännyt epäilyjä kahden vanhan Angelini neidin viittauksista, jotka teeskentelivät olevansa Sergi perheen ystäviä, mutta jotka kuitenkin heitä vihasivat ja kernaasti levittivät heistä juoruja. — Antaa Adrianan seurustella huonomaisen naisen talossa! — Häntä ruvettiin yhä ankarammin vartioimaan. Eugenia sitävastoin helpoitti Adrianan ja Giulion rakkaussuhdetta. Tämä tuli usein asioilla Milanosta Roomaan. Ja juuri eräänä päivänä, jolloin hänen tuloansa odotettiin, tahtoi Adriana rientää alakertaan. Äitini kielsi häntä paikaltaan liikahtamasta. Sisareni piti kiinni aikeestaan. Kiistan kuluessa äitini kohotti kätensä häntä vastaan. He joutuivat käsikähmään. Ja sisareni onnistui purra häntä käsivarteen, sitten hän pakeni portaisiin. Mutta hänen kolkuttaessaan Sergi perheen ovelle, oli jo äiti hänen kintereillään, ja siinä oven edessä syntyi hirvittävä kohtaus, jota en koskaan tule unhoittamaan. Puolikuolleena tuotiin Adriana jälleen ylös. Hän sairastui ja sai kouristuksia. Äiti katui ja hoiti häntä mitä hellimmin ja huolellisimmin, hän oli hyväsävyisempi kuin koskaan ennen… Muutama päivä myöhemmin pakeni Adriana Giulion kanssa, vaikka ei vielä ollut täydelleen parantunut… Mutta sen olen, luulemma, sinulle jo kertonut.
Ja antauduttuaan lapsellisen lorutulvansa valtoihin, aavistamatta, minkä vaikutuksen hänen jokapäiväiset muistelmansa olivat tehneet rakastettunsa mieleen, hän kävi jälleen käsiksi keskeytyneeseen päivällisateriaansa.
Hetken kuluttua hän hymyillen jatkoi:
— Näet, mikä kauhea nainen on äitini. Et tiedä, etkä voi aavistaa, mitä minä olen saanut kestää, kun taistelu… hänen kanssaan alkoi. Jumalani, millaisia aikoja!
Hän vaipui kotvan ajaksi ajatuksiin.
Giorgio loi tuohon ajattelemattomaan naiseen katseen täynnä vihaa ja mustasukkaisuutta, hän tunsi tuona hetkenä uudelleen kahden vuoden tuskat. Niistä katkelmista, jotka tuo varomaton nainen oli hänelle ilmaissut, hän sommitteli kokoon hänen aikaisemman elämänsä, kuvitteli häntä syypääksi mitä halvimpiin kataluuksiin, syytti häntä mitä alentavimmista kosketuksista. — Kun jo sisaren avio oli solmittu äidin vihan alaisena, missä olosuhteissa lieneekään silloin Ippolitan avioliitto syntynyt? Millaisten ihmisten parissa hän olikaan viettänyt ensi nuoruutensa? Minkä juonien kautta hän liekään joutunut sen vihatun miehen käsiin, jonka nimeä vielä tänään kantoi?
Hän kuvitteli eräiden Rooman pikkuporvarillisten talojen syrjäistä elämää, joista samalla löyhkäsi keittiönhaju ja kirkollinen home, missä kotoinen ja pappisturmelus kilpailevat. Hän ajatteli taas Alfonso Exilin ennustusta: — Tiedätkö, kuka tulee olemaan seuraajasi? Tuo Monti, maatilanomistaja… Hänellä on rahaa. — Hänestä näytti mahdolliselta, että Ippolita oli lopulta joutuva toimeentuloa tuottavan rakkaussuhteen syliin; ei ilman omaistensa vaiteliasta suostuntaa, jotka vapautuen taloudellisesta ahdingosta ja mukavamman elintavan houkuttelemina vähitellen joutuisivat hyviin oloihin, mitkä tarjoaisivat vielä suurempaa komeutta kuin Ippolitan varsinaisen avioliiton aikana. — Enkö itse voisi tehdä sellaista tarjousta ja vapaaehtoisesti hankkia hänelle tällaisen aseman? Hän sanoi äsken, että hänellä oli jotain mielessä talvea, tulevaisuutta varten. Emmekö me voisi sopia? Olen varma siitä, että tuo vanha raivotar, jos tarkoin punnitsee tarjouksen vilpittömyyttä ja tulojen pysyväisyyttä, ei voisi olla vallan vastahakoinen hyväksymään minua pakoon lähteneen vävyn sijalle? Ehkä me vielä lopulta joudumme elämämme ehtopuolella saman kotilieden ympärillä asumaan. — Tämä ivallinen ajatus raateli armottoman julmasti hänen sydäntään. Hermostuneena hän kaatoi itselleen uutta viiniä ja joi.
— Miksi sinä tänä iltana juot niin paljon? — kysyi Ippolita katsoen häntä silmiin.
— Minun on jano. Miksi sinä et juo?