Ja taaskin vaiettuaan, hellästi:
— Kuka tietää, kuinka suuresti hän sinua rakastaa.
Äkillinen mielenliikutus paisutti Giorgion sydäntä; ja hänen mielessään kohosi hänen hylkäämänsä, unhoittamansa talon kuva; ja kaiken kuluneen huolen hän näki hengissä edessään ja kaikki surulliset kuvat: — äidin nääntyneet kasvot, hänen turvonneet, kyynelistä punettuneet silmänsä, Cristinan suloisen liikuttavan hymyn, kivulloisen pojan, jonka iso pää melkein aina roikkui povella, vanhan, höperön, ahnaan tädin aaveenomaiset kasvot. Ja äidin väsyneet silmät kysyivät taas kuten jäähyväishetkellä: — Kenen vuoksi sinä minut hylkäät? —
Taaskin kaihosi Giorgio tuota kaukaista taloa ja hän taipui äkkiä kuin puu, jonka yli tuulenpuuska pyyhkäisee. Ja äkkiä rupesi horjumaan tuo salainen päätös, jonka oli tehnyt pimeässä huoneessa Ippolitan käsivarsien kietomana, kun hän jälleen näki tuon suljetun oven, jonka takana Demetrion vuode oli, kun näki edessään kirkkomaan kulmassa olevan hautakappelin, jota sininen, juhlallinen vuorten varjo vartioi.
Mutta Ippolita jatkoi lörpöttelyään, hän muuttui puheliaaksi: kuten aikaisemmin, hän ajattelematta paljasti kotoisia muistojaan. Ja kuten ennen Giorgio häntä kuunteli, huolestuneena pannen merkille muutamia rahvaanomaisia piirteitä, jotka keskustelun runsassanaisuudessa pistivät esiin Ippolitan huulilta; ja kuten aikaisemmin Giorgio nytkin huomasi erityisen eleen, joka oli Ippolitalla tavallinen, kun hän kiivastui, ja joka ei häntä ollenkaan pukenut, se kun oli kokonaan vailla kaikkea suloa.
— Näithän äitini eräänä päivänä kadulla. Muistathan? — hän kysyi. — Mikä ero äitini ja isäni välillä! Isäni oli aina hyvä ja lempeä, hän ei koskaan olisi hennonut meitä lyödä, kohdella meitä ankarasti. Äitini on kiivas, äkkipikainen, melkein julma. Oh, jos kertoisin sinulle mitä kaikkea on saanut kärsiä sisarparkani Adriana! Hän pani aina vastaan ja hänen vastahakoisuutensa saattoi äitini raivostumaan, niin että hän häntä pieksi veriin asti. Minä sitävastoin osasin aina riistää aseet hänen käsistään, tunnustamalla vikani ja pyytämällä anteeksi. Ja kuitenkin, ankaruudesta huolimatta hän meitä aina on rakastanut intohimoisesti… Erään ikkunamme alla oli vesisäiliö. Meillä oli tapana asettua tämän ikkunan ääreen ja huviksemme nostaa siitä pienellä sangolla vettä. Eräänä päivänä äitini läksi ulos ja me jäimme hetkeksi yksin. Muutaman hetken kuluttua näimme hänet kauhuksemme itkien ja menehtymäisillään palaavan takaisin. Hän otti minut nyyhkyttäen syliinsä ja peitti minut kuin mieletön suudelmillaan. Kadulla hän oli saanut sen aavistuksen, että minä putoaisin alas ikkunasta.
Giorgio näki hengissä jälleen edessään tuon herkkähermoisen vanhan naisen, jonka kasvoissa olivat kaikki tyttären puutteellisuudet suuremmassa määrässä: liian vahvasti kehittynyt pitkä alileuka, liian leveät sieramet. Hän näki jälleen tuon raivottaren otsan, josta tiheät harmaat hiukset jäykkinä törröttivät, nuo kaarevien kulmakarvojen alla kuopissaan tuijoittavat silmät, jotka ilmaisivat jumalisen naisen kiihkoisaa uskonnollisuutta ja Trasteveren pikkuporvarittaren kitsasta ahneutta.
— Näetkö tätä arpea, joka minulla on leukani alla? — jatkoi Ippolita. — Siitäkin saan kiittää äitiäni. Minä ja sisareni kävimme koulua; ja koulussa oli meillä erityiset, hyvin somat puvut, jotka meidän kotona taas täytyi riisua. Eräänä päivänä kotia palattuani näin pöydällä lämmittäjä-pannun ja otin sen, lämmittääkseni palelevia käsiäni. Äitini sanoi minulle: — Mene muuttamaan pukua! — Ja minä: — Menen kyllä — mutta lämmittelin edelleen käsiäni. Äiti toisti: — Mene muuttamaan pukua! Ja minä: Nyt menen… Hänellä oli iso harja kädessä ja hän harjasi jotain vaatekappaletta. Minä yhä vaan seisoin keskellä huonetta lämmittäjä kädessäni. Tuo hame puki minua. Kolmannen kerran äiti toisti: Mene muuttamaan pukua! Ja minä: — No nyt menen. Raivokkaana hän paiskasi jälkeeni harjan, joka osui lämmittäjä-vehkeisiin, mitkä särkyivät. Kahvan palanen haavoitti minua tähän leuan alle; se aukaisi suonen. Veri valui virtoina. Täti tuli heti avukseni. Mutta äitini ei hievahtanut paikaltaan, ei edes katsonut taakseen. Veri virtasi. Onneksi oli heti saatavissa lääkäri, joka sitoi suoneni. Äitini ei sanonut sanaakaan. Kun isä palasi kotia ja näki leukani siteissä, hän kysyi, mikä minua vaivasi. Äitini tähysteli minua, sanaakaan sanomatta. Minä vastasin: — Minä kompastuin portaissa. Äitini ei hiiskunut sanaakaan. Verenvuodosta sain sitten paljon kärsiä… Mutta Adriana parka, se vasta sai selkäsaunoja! Etenkin Giulion, lankoni tähden. En koskaan unhoita erästä kamalaa kohtausta…
Hän keskeytti puheensa, kenties sentähden, että Giorgion kasvoilla huomasi epäilyttävän ilmeen.
— Minä ikävystytän sinua, eikö totta, kaikella tällä lörpötyksellä? —