— Voithan paremmin, eikö totta? — kysyi Ippolita kallistuen hänen puoleensa, ja samalla hieman työntäen tuoliaan, ollakseen lähempänä häntä.
— Se on totta, nyt voin hyvin. Ja hän joi uudelleen.
— Katso! huudahti Ippolita — katso — Ortonaa, kuinka se on juhla-asussa!
Ja molemmat katsoivat kaukaista ilotulituksen koristamaa kaupunkia, joka kohosi ylängöllä tumman meren yläpuolella. Loistavina tähtisikerminä nousivat taivaalle raketti-ryhmät, jotka lakkaamatta näyttivät lisääntyvän ja täyttävän koko avaran taivaankannen.
— Sisareni Cristina — sanoi Giorgio, on näinä päivinä Ortonassa sukulaistensa, Vallereggian perheen luona.
— Onko hän kirjoittanut sinulle?
— On.
— Kuinka iloinen olisin, jos saisin hänet nähdä! Hän on kai sinun näköisesi? Onko Cristina sinun lemmikkisi?
Hän jäi muutamaksi hetkeksi miettimään.
— Kuinka onnellinen olisin, jos saisin nähdä äitisi! — hän jatkoi. —
Kuinka usein olen häntä ajatellut!