— Nuo kinsteri-kukat! hän kuiskasi äkkiä alakuloisena.
Sitten hän jatkoi.
— Mikä omituinen kasvi! Kun nyt näkee yhden noista nystyräisistä pensaista, kuka silloin voisi kuvailla tuota komeutta!
Kaikkialla kävelyillään he kohtasivat tätä pensasta, jolla pitkien suippojen vitsojensa päissä oli vaalean untuvan peittämiä mustia liskoja; ja jokaisessa liskossa oli siemenherneitä ja jokaisessa asui vihervä mato.
— Juo! — kehoitti Giorgio ja täytti uudet lasit säkenöivällä viinillä.
— Tulevan lemmenkevään onneksi! — kilisti Ippolita ja tyhjensi lasin viime pisaraan.
Heti Giorgio uudelleen täytti tyhjän lasin.
Ippolita otti makeiskotelon ja sanoi:
— Tahdotko keltaisia vai vaaleanpunaisia?
Ne olivat noita itämaalaisia makeisia, jotka Adolfo Astorgi oli lähettänyt, ja jotka olivat valmistetut ruusunpunaisesta tai meren vahan värisestä aineesta, ja levittivät niin vahvaa hajua, että kitalaki niistä sai lihaisen, hunajalla täytetyn kukan aistimuksen.