— Kuka tietää, missä "Don Juan" pursi nyt lienee! — sanoi Giorgio, ottaen makeisen Ippolitan sormista, jotka olivat sokerijauhoista valkoiset.
Ja hänessä nousi kaiho noihin kaukaisiin pihkanhajuisiin saariin, jotka kenties paraikaa huokuivat koko öisen suloisen tuoksunsa siihen tuuleen, joka paisutti isoa purjetta.
Ippolita luuli kuulevansa hänen sanoistaan surumielisyyttä.
— Tahtoisitko kernaammin olla siellä purren kannella ystäväsi kanssa, kuin täällä yksin minun kanssani? — hän kysyi.
— En siellä, enkä täällä. Jossakin muualla! — hän vastasi hymyillen, leikillisen näköisenä.
Ja hän nousi, tarjoten ystävättärelleen huuliaan suuteloon.
Ippolita suuteli häntä hellästi, tahmein, sokeroiduin huulin; hän ei vielä ollut makeista niellyt. Ja yöperhot liipoittelivat hänen ympärillään.
— Etkö juo? — hän kysyi suutelon jälkeen, ääni hieman värähdellen.
Epäröimättä Ippolita tyhjensi lasin.
— Se on melkein haaleata — hän sanoi juotuaan.