— Ei, ei; päästä minut! — hän sopersi, työntäen häntä luotaan. —
Täällä meidät nähdään.
Ippolita irroitti hänestä käsivartensa. Hän hoiperteli hieman. Hän näytti todella juopuneelta. Näytti siltä, kuin olisi usva laskeutunut hänen silmiensä eteen ja aivoihin, himmentäen hänen näkö- ja ajatusvoimansa.
— Kuinka kuuma! — hän huokasi, koskettaen otsaa ja polttavia poskiaan kämmenellään.
Kokonaan piintyneen ajatuksensa hallitsemana toisti Giorgio itsekseen:
— Täytyykö minun kuolla yksin? Jonkunmoinen kiire joudutti häntä raivokkaaseen tekoon, kuta kauemmaksi iltaa kului. Hän kuuli takanaan kellon napsutuksen makuuhuoneesta; hän kuuli säännölliset varstojen lyönnit läheiseltä puimakentältä. Nämä molemmat rytmilliset ja erilaiset hälyt teroittivat hänessä ajan haihtuvaisuuden tuntemusta ja saattoivat hänet aran pelon valtoihin.
— Katso Ortonan ilotulitusta! — huusi Ippolita ja osoitti juhlivaa kaupunkia, joka saattoi taivaan tulenhohtoiseksi. — Katso mikä valojen komeus!
Eräästä kohdasta kohosi ilmaan lukemattomia raketteja, jotka kultaisen jättiläisviuhkan tavoin kääriytyivät auki taivaalla, ja hitaasti hajosi tämä viuhka alhaalta ylös mitä ihanimpien tulipallojen sateeksi, josta uudelleen muodostui tuliviuhka, taas hajotakseen ja uusiintuakseen, jatkuvasti vaihdellen, ja tuo liikkuva kuva heijastui veteen. Kumea melu, kuin etäistä ampumista, kaikui tänne, voimakkaampien pamausten keskeyttämänä, jota seurasi kirjavien pallojen räjähtäminen vallan taivaan tummalla kuvulla. Ja jokaisen räjähdyksen aikana esiintyi kaupunki, satama ja hyökysilta toisenlaisessa valaistuksessa, haaveellisesti muuttuneena.
Seisoen rintanojan ääressä Ippolita ihaili tuota näkyä, säestäen ihastuksen huudoin loistavimpia tulitemppuja. Silloin tällöin lankesi hänen valkealle vartalolleen liekkien heijastus.
— Hän on ylen kiihoittunut, melkein juopunut, valmis joka mielettömyyteen — ajatteli Giorgio häntä katsellessaan. — Voisin ehdoittaa hänelle kävelyä, jolle hän jo usein oli halunnut lähteä. Hän aikoi ehdoittaa hänelle, että he soihdunvalossa kulkisivat tunnelin läpi. Menisin alas paalu-laiturille soihtua noutamaan. Hän odottaisi minua sillan kohdalla. Sieltä veisin hänet tunnettua polkua pitkin tunneliin. Asettaisin niin, että juna keskellä tunnelia meidät yllättäisi… Varomattomuus, tapaturma.
Tämä tuuma ei tuntunut hänestä olevan vaikea toteuttaa, kun se oli niin harvinaisen selvänä sukeltanut esiin hänen hengestään, kuin olisi se vaan ollut hänen itsetiedottoman sielunelämänsä täydennystä sen päivän jälkeen, jona hänen nähdessään säkenöivät junanrattaat, tuo ajatus sekavana oli syntynyt hänen aivoissaan. — Hänenkin täytyy kuolla. Tuo päätös vahvistui hänessä muuttamattomaksi. Hän kuuli kellon takanansa lyövän ja tunsi kauhua, jota ei voinut hillitä. Tuon hetken täytyi olla läheinen. Kenties hänellä tuskin oli aikaa mennä sinne alas. Vitkastelematta täytyi toimia, hänen täytyi varmasti ottaa selko siitä, kuinka myöhäinen hetki oli.